Ikäihmisten määrä kasvaa kiihtyvästi, ja kunnat ulkoistavat samassa tahdissa pitkäaikaishoitoa tarvitsevien laitospaikkoja. Menossa on katsastuskonttori-ilmiö: julkisen sektorin peruspalveluja siirretään kansainvälisille yrityksille ja samalla hinnat nousevat moninkertaisiksi. Ero on nyt vain siinä, että hoidon laatua ei pystytä valvomaan, koska kukaan ei tiedä, miten se tehdään.
1.1.2008 lähtien eduskunta korotti hoitomaksut 82 prosentiksi nettotuloista. Miten tämä oli esillä mediassa? Ei mitenkään. Ylärajaa ei näy, sillä kunnat eivät pysty ostamaan hoitopalveluja ketjuuntuneilta yrityksiltä, koska palvelua on pakko käyttää ja hinnat karkaavat käsistä. Helsingin kaupungin mukaan kaupungin oman laitospaikan hinta on yli 4000 euroa kuukaudessa. Niinpä johtavien sosiaalityöntekijöiden äänenpainot syyttävästi viestittävät, että tulevaisuudessa itse kunkin keskiluokan ikäihmisen on käytettävä kaikki tulonsa ja omaisuutensa omaan hoitoonsa.
Tällä tavalla tapahtuu massiivinen tulonsiirto keskiluokan suomalaisilta kansainvälisille yrityksille. Perintöverolla ei olekaan keskiluokalle tulevaisuudessa merkitystä, koska ei ole perittävää. Ennen laitokseen siirtymistään nokkelimmat ihmiset kyllä lahjoittavat tai antavat ennakkoperintöinä läheisilleen säästönsä ja kaiken omaisuutensa.
Kokoomus ja kepu ovat jo ottaneet asiaan kantaa edistämällä yksityistämistä, sallimalla palkkatulon nostamisen osinkotulona ja yritysperinnön pudottamisella niin pieneksi, että se on edullisinta perinnön saajalle.
Nyt olisi aika demarien ennen puheenjohtajavalintaa ottaa kantaa tulonjakoon ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Vanhushuollolla ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä puoluepolitiikan kanssa, vaan kyse on siitä, miten keskiluokka kohdellaan, luokkaa, joka tuottaa valtaosan verotuloista ja tekee suurimman osan yhteiskunnassa tarvittavista töistä. Aihe koskettaa itse kutakin, sillä vaikka kenestäkään vanhasta ei tule nuorta, niin jokaisesta nuoresta tulee vanha.
18.2.2008
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti