Aleksander Solzenitsynin kuvauksen mukaan ennen 1914 elokuun 14. päivää Venäjän jokaiselle kansalaiselle oli selvää, että maan valtion pää oli halveksittava yksilö. Mutta heti sodan syttymisen jälkeen kirjailija kuvaa tilannetta: ”Taisteluun haastettu Venäjä nousee vihollista vastaan sodan urotyön rauta käsissään. Emme ole kohottaneet asetta sotaisten hankkeiden ja maallisen maineemme vuoksi vaan taistellen oikean asian puolesta varjellaksemme keisarikuntaa.” Kun me nyt kuvaamme Venäjän sota Ukrainaa vastaan, taistelu saa meiltä heleän helposti tuomitsevan lausunnon. Kysehän on suurvallan laittomasta, mielettömän möhkälemäisestä ja raasta invaasiosta suvereenia valtiota kohtaan. Historian yleisen aikalogiikan mukaan Solzenitsynin näkemystä ei voi relevantisti soveltaa 110 vuotta myöhäisempään tilanteeseen, mutta on kuitenkin hyvä sen verran ymmärtää tilanteeseen liittyvä historiaa, ettei tehdä johtopäätöksiä ohuen langan varassa. PS. Kirjan tapahtuminen aikaan Ukraina kuului Venäjä...

Jälkeen päin on helpommin, kuin etukäteen ennustaa, mitä tapahtuu.   Ensin mainitun mukaan voidaan sanoa, että maalima horjui kaaoksen partaalla Kuuban ohjuskriisissä 1962.   Yhdysvaltain presidentti John Kennedy ja Neuvostoliiton pääsihteeri Nikita Hrustsov olivat vastakkain Kuuban lähellä Hrustsovin uhotessa ohjuksilla Yhdysvaltoja. Ensimmäisen maailman sodan voisi kuvitella muodostavan myös totaaliseksi tuhoksi ihmiskunnalle. Sota kuitenkin päätyi kaikkien osapuolien hiljaiseen hiipumiseen. Se loppui Saksalle katkeraan Versaillesin rauhaan. Jälkeen päin rauhaa pidettiin yhtenä keskeisenä syynä toiseen maailmansotaan. Siinä kuoli noin 70 miljoona ihmistä, siviiliä ja sotilasta. Toisessa maailman sodassa oli useita käännepistettä, joista monia on luonnehdittu käänteentekeviksi sodan loppumiselle. Stalingradin saarto ja sen murtuminen oli valtava muutos liittoutuneiden hyväksi, muttei se mikään käännepiste ollut. Tyynellä valtamerellä käytiin useita taisteluja Yhdysvalto...