Muistan hyvin 1950-luvun sosiaalipolitiikan. Maaseudulla se tarkoitti, että joen rannalla olevat mahtitalot ruokkivat ja osin vaatettivat nimikkoköyhänsä, joilla oli metsän reunassa ränsistyvä entisen torpparin mökki asuntonaan. Nöyrästi nämä köyhät ilmestyivät maatilojen tupiin istumaa ison uunin viereen leipäkannikan ja ruoantähteiden toivossa. Näin kuinka nämä ihmisparat laahustivat selkä köyryssä nyytti kainalossa torppiinsa. Tämä oli aikaa ennen Pekka Kuusen kirjaa 60-luvun sosiaalipolitiikka.   Katsellessa oikeistohallituksen leikkauspolitiikkaa ja sen sanomaa, että jokainen on itse vastuussa toimentulostaan, koen jonkinlaisen järkytyksen.   Miten on mahdollista, että meidän hyvinvointivaltiomme kylmästi pakottaa suuren joukon ihmisiä tulemaan toimeen olemattomilla toimeentuloehdoilla? Etenkin lapsiperheet ovat joutuneet tiukoille ja lasten harrastuksiin ei liikene varoja. Leikkaukset olisi jotenkin ymmärrettävää, jos vatiolla ei olisi kerta kaikkiaan rahaa. Mutt...

Ajatustamme sotkee se, ettei peripeteiaa juuri voi havaita, koska elämme sen keskellä ja olemme tottuneet pitämään nykytilannetta normaalina. Tämä on kyllä suuri moka. Ensimmäinen suuri pudotus kuoppaan tapahtui sotien päätytyttä 1940-1950 luvuilla. Oli suunnatonta köyhyyttä, sotaleskiä, orpoja, jalkansa menettäneitä, eräs puujalkainen korkeushyppääjä otti vauhdin puujalka apunaan, mutta pokaisi sen pois ponnistamisen jälkeen, kanssakilpailijat raivostuivat, oli laumoittain traumatisoituneita ihmisiä. Oman lukunsa muodostivat Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta tulleet (paenneet) alueilta toisille kiertelevien joutomiesten joukot, jotka hortoiliva t pitkin pitäjiä pysähdellen vaurailta näyttävien talojen pihoihin tuoden liiteristä halkosylisen lämpimän atrian toivossa. Osa näistä lentojätkistä oli legendaarisia tarinan kertojia saaden jutuillaan taloista jopa tilapäisen rengin paikan ja sitä kautta etevimmät pysyvää työtä ja jopa Vennamon ajaman rintamamies tontin.   1960-u...