Aleksander Solzenitsynin kuvauksen mukaan ennen 1914 elokuun 14. päivää Venäjän jokaiselle kansalaiselle oli selvää, että maan valtion pää oli halveksittava yksilö. Mutta heti sodan syttymisen jälkeen kirjailija kuvaa tilannetta: ”Taisteluun haastettu Venäjä nousee vihollista vastaan sodan urotyön rauta käsissään. Emme ole kohottaneet asetta sotaisten hankkeiden ja maallisen maineemme vuoksi vaan taistellen oikean asian puolesta varjellaksemme keisarikuntaa.” Kun me nyt kuvaamme Venäjän sota Ukrainaa vastaan, taistelu saa meiltä heleän helposti tuomitsevan lausunnon. Kysehän on suurvallan laittomasta, mielettömän möhkälemäisestä ja raasta invaasiosta suvereenia valtiota kohtaan. Historian yleisen aikalogiikan mukaan Solzenitsynin näkemystä ei voi relevantisti soveltaa 110 vuotta myöhäisempään tilanteeseen, mutta on kuitenkin hyvä sen verran ymmärtää tilanteeseen liittyvä historiaa, ettei tehdä johtopäätöksiä ohuen langan varassa. PS. Kirjan tapahtuminen aikaan Ukraina kuului Venäjä...

Abdulkarim piti rokotteiden panttaamista rikkaiden  harkittuna testinä, kuinka köyhät selviät ilman rokotteita. Jälkiviisaiden Janne Saarikivi, Maryan Abdulkarim ja Anna Perho mielipiteet pakko rokottamisesta jakaantuivat, kuin entisen rengin eväät, puolet minulle ja puolet isännälle. Kaikki olivat yhtä mieltä, että rikkaat valtiot sortavat tässäkin asiassa köyhiä maita. Nämä dollarit silmissä kiiluvat paholaiset eivät lupauksistaan huolimaata anna rokotteita köyhille maille. Saarikivi oikoi Abdulkarimia huomauttamalla, että lääkefirmat tässä rikastuvat etenkin, kun valtiot rahoittavat rokotteiden perustana toimivaa tutkimusta. Suomikin on näin tehnyt yhtiöittämällä nyt yliopistoissa tehtävän alan rokotetutkimuksen. Onneksi omikronmuunnoksen aiheuttama taudin kuva on covid19:ta lievempi. Itävallan soveltama ja nyt Saksankin suunnittelema pakko rokottaminen ei saanut Abdulkarimia hyvälle tuulelle. Hän silmät loistaen aivan, kuin oli löytänyt aarteen tyynyn altaan luennoi, että hän...