Edunvalvontapäätöstä odotellessani isän eläminen yksityisessä dementiakodissa osoittautui kaikkien katastrofien jälkeen isälle onnenpotkuksi. Kaatuiltuaan aikansa ja ripuloituaan liiallisten ulostuslääkkeiden vaikutuksesta huoneensa siivottomaksi, hän putosi vuoteesta katkaisten ranneluunsa ja nenärustonsa. Herttoniemen sairaalan osastolääkäristä oli minulle tullut jo niin tutuksi, että lähes vilkuttelin hänelle tullessamme vastaan sairaalan käytävillä. Nyt kyse ei ollut mistään pikakeikasta.