Presidentin sisäpolitiikan johtamisroolin vahvuus on vaihdellut Kekkosen intensiivisestä Relanderin olemattomaan puuttumiseen päivän politiikkaan. Suomen valtiojärjestelmä on sallinut, kestänyt ja jopa vaatinut vaikeissa tilalanteissa presidentin puuttumista sisäpolitiikkaan. Nykyinen perustuslaki määrittelee, että presidentti ja eduskunta yhteistyössä johtavat ulkopolitiikkaa. Luontevana keulakuvana presidentti toimii arvojohtajana. EU- ja sisäpolitiikka on jätetty kokonaan eduskunnan ja hallituksen tehtäviksi. Viimepäivien presidentin kannanotot esimerkiksi oikeuslaitoksen kehittämisestä herättävät jonkin verran kysymyksiä, onko presidentin vallan käyttö liukunut sisäpoliittisiin asioihin. Kannanotot tuntuvat kyllä hyvin perustelluilta ja järkeviltä mutta, onko niiden esittämä instituutio oikea orgaani esittämään niitä. Jos konsultilta kysytään, niin no problems. Toisaalta voi olla niinkin, että presidentti on esittänyt niitä yksityishenkilönä, jolloin näiden kannanottojen antamisess...

     Uhriutumisen idea ei ole taivaasta tipahtanut. Tämän todisti jo T. Roosevelt 1800-luvun lopulla, kun hän päätti kahvikeskustelun jälkeen heti hyökätä Kuubaan uhriudittuaan tarpeeksi Espanjalle. Uriutuminen ei olekaan vain yksilön oikeus, vaan se on myös osa valtioiden välistä valtapolitiikkaa.      Nykyisen Venäjän tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole tavanomaisesta uhriutumisesta, jossa uhriutuja esittää itsensä ulkopuolisten tapahtumien aiheuttamana apua kerjäävänä säälittävä ihmisenä. Venäjällä uhriutuminen on osa valtaeliitin sisäpolitiikkaa, jonka operointialue käsittää koko maapallon.      Sisäpolitiikassa Venäjällä on pitkät perinteet uhriutumisessa. Venäjän kärsivä kansa uhriutui aateliston edestä kärimyksiin vastineeksi siitä, että tsaari piti yhteyttä Jumalaan kansan puolesta. Tsaari lunasti tällä valta-asemansa.      Venäjän tapauksessa pätee: mitä suurempi maa ja mitä keskittyneempi tiedonv...