STM:n ja THL:n ristiriitaisista ulostuloista julkisuuteen koronapandemiassa on nostanut pintaan mm päivän Helsingin Sanomien juttu. Ehkä kannatta luoda lyhyt katsaus, miten tähän on tultu. Ahon hallituksen ns hallinnon rakennemuutoksessa lakkautettiin keskusvirastoja, jotta poliittisella ohjauksella voitaisiin puuttua alaisen hallinnon toimintaan. Silloisiin kollegiaalisiin keskusvirastoihin hallituksen hammas ei purrut ilman niiden muuttamista laitoksiksi. Puhuttiin jopa keskusvirastoihin liiallisesti kasaantuneista vasemmisto virkamiehistä. Tilalle perustettiin vajamiehitettyjä tutkimuslaitoksia kuten THL, GTL ja Ympäristökeskus. Kaikkia tutkimusluonteisia laitoksia ei lakkautettu, vaan niiden toimivaltaa siirrettiin ministeriöihin. Lopputulos oli sama, valtaa ministeriöihin ja tilaa poliittiselle ohjaukselle. Kiistassa keskeinen sana on informaatio-ohjaus, jonka yhtenä kätilönä toimin (Johtaminen muuttuvassa julkihallinnossa, Pekka Huttunen, Weilin - Göös, 1994). Täytyy huom...

Eilisessä A-studiossa ja aamuisessa Jälkiviisaissa teemana oli hallituksen asettamat uupumiseen saakka laukkaavat koronan sulkutoimenpiteet. Asia on vakava, eikä sillä kannata vitsailla. Kummassakin istunnossa ihmeteltiin koronan vaarallisuudentilaa kuvaavien termien käyttöä. Ne istuntolaisten mielestä ovat heillekin itselleenkin kysymysmerkkejä puhumattakaan tavallista kansalaisesta. Kannattaa huomata, että koronan vaarallisuuden eri tasot ovat tarkoitettu käytettäviksi viranomaisten kommunikoinnissa lähinnä komentomerkkeinä viestinnän täsmällisyyden ja nasevuuden parantamiseksi. Kummankin keskustelufoorumin yhteinen huoli oli sulkurajoitteiden tai sulkemispäätösten tekemisen monimutkaisuus ja byrokraattisuus. Ihmeteltiin esimerkiksi, miksi maahan tulijoiden testaus tai testitodistuksen vaatiminen on niin hankalaa. Tämän kaltaiset kysymykset ovat aivan paikallaan. Kaiken tämän takaa katsoo muiden joukossa yksi pois pyyhkäisty hahmo, instituutio, josta monet mm Juhani Kivelä on...

     Mikä jaossa on selvää, siihen ei kannatta puuttua. Se on uutta, että Niinistö pyrkii kohteliaasti hallituksen avuksi koronaepidemian hoidossa.      Pragmaatikon näkökulmasta, jos presidentillä olisi valtaa globaalitekijöistä alkunsa saaneisiin sisäisiin ongelmiin, hänellä pitäisi olla päätösvaltaa hallituksen vallassa oleviin näiden ongelmien ratkaisemiseen tarkoitettuihin resursseihin tai hänellä pitäisi olla hallussaan omat resurssinsa näihin taikka hän voisi suoraan määrätä hallitgusta toimimaan ongelman ratkaisemiseksi. Kun mitkään näistä vaihtoehdoista eivät tule kysymykseen, hänelle jää vain  arvojohtamisen keinot Tilanne on tietenkin eri, jos laissa toisin määrätään.

     Kirjassaan Sisäinen turvallisuus horjuu ( http://www.hs.fi/kotimaa/a1473301202810 ). Paatero on pessimistisellä päällä. Mikään on tunnu olevan paikallaan Suomen sisäisessä turvallisuudessa ja ulkoisessakin on parantamisen varaa. Tällaisen synkistellyn saa aikaan kuka tahansa julkista hallintoa tunteva kirjoituskyinen henkilö . Tunnustus kuitenkin Paateron 52 kohdan parannusehdotukselle, joista yksi oli turvallisuusministeriön perustaminen.      Perusteluna hän esittää harmaan alueen kasvamista sisäministeriön ja puolustusministeriön välillä. Tämä on sinänsä oikea, mutta aivan riittämätön argumentti, sillä tällä perusteella voitaisiin organisoida lukuisia uusia ministeriöitä mm. perheasioiden, terveys-, aluehallintoministeriöt, jne. Ehdotuksen mukaan yhtään ministeriötä ei lakkautettaisi. Tämä on mahdotonta.      Paateron olisi kannattanut lukea eläkkeellä olevan alivaltiosihteerin Juhani Kivelän väitöskirja Hi...

     Päässäni ei soinut hilpeä helinä, vaan monenlaiset ajatukset rasittivat aivotoimintaani. Nyt oli aika toteuttaa ylijohtajan kanssa pohtimani organisaatiomuutos. Se perustui osaston jakamiseen neljään samanlaiseen toimistoon, joista jokainen käsittelisi ilmoituksen alusta loppuun. Tällöin toimistoille voitiin asettaa tavoitteet ja niitä pystyttiin vertaamaan keskenään.      Mutta kuka uudistuksen toteutti? Pitäisikö minun alkaa johtaa toimintaa? Tähän eivät valtuuteni riittäneet ja vaikka riittäisivät, linjajohtajat eivät sitoutuisi muutoksiin. Eipä silti, eivät he nytkään sitoutuneet. Jos nykyistä asemaani vahvistettaisiin, se varmasti käsitettäisiin väärin ja tuloksena olisi vain suurempi muutosvastarinta. Eikö auttanut muu kuin antaa nykyisen kehityksen jatkua? Muutaman kuulauden kuluttua tulisi niin suuri kriisi, joka johtaisi todellisiin muutoksiin. Saattoi tietysti olla, että kauppa- ja teollisuusministeriö tätä toivoikin.

Tässä vuosisadan uudistukseksi mainostetussa hankkeessa näkyy sen voimakas poliittinen luonne. Se on jo toimeksiannossa ja tietysti vaikuttaa lopputulokseen. Tästä syystä raportin   pätevyyden arviointia on vaikeaa tehdä puhtaasti hallintorationaalisin perustein. Raportin esityksessä ei myös kannata tässä vaiheessa tarkastella kuin sen ydintä: miten Suomessa tulevaisuudessa ylipäätään järjestetään terveys- ja sosiaalipalvelut. Muiden muassa Petteri Orpo on korostanut, että hallintomalli on vain väline tuottaa palveluja, palvelujen saanti on tärkeintä. Ongelma on siinä, että hallintomalli ja palvelujen saanti on niin sidoksissa toisiinsa, että hallintomallin analysointi on jo ensi vaiheessa on nostettava keskiöön. Tilanteen ongelmallisuutta lisää se, että oppositiossa oleva keskusta on esittänyt hyvin toteuttamiskelpoisen mallin, joka ei poliittisista syistä kelpaa hallitukselle. Jos osoitetaan järjestämisvastuuta jollekin taholle, kuten raportissa on tehty, pitää anta...