Joku nykii toista silmääni. Kumpaa. Tuulessa takapihalla puunoksat tempoilevat kuin kilpaillen parhaista paikoista. Lopuksi ikivanha pihlaja supistaa ne kuriinsa lähelle itseään ja samalla taivuttaa runkoaan hellästi ikkuna ruutua vastan kuin lupauksena minusta huolehtiminen. Arvostan sitä, koska talon papattava talonnainen oli juuri leikannut sen latvan irti. En ole vielä täysin tanuissani.   Yritän ryypätä litran vesimukista, mikä taas epäonnistuu veden kastellessa jälleen rintamukseni. Laiskuutta sanoo omatunto. Tv-ruudusta tunkeutuva sana posso koettelee ymmärryskykyjeni takarajoja. Vähitellen posso tointuu jonkinlaiseksi papinleuaksi, jota sai aikoinaan kotipitäjäni Haapajärven Häggmannilta. Yläaivot tuntuvat toimivan jonkin verran takaraivoni tarttuessa vain possoon ja sen kotkalaiseen torikansaan. Toinen silmä salpautuu kuitenkin taas kiinni iltaisen liimamaisen silmätipan kyvystä pitää kaksi nahan reuna paikoillaan. Yhtäkkiä ajatuksiini virtaa topologian...