Eilisessä Sannikan tv-istunnossa aiheena oli peruskoulun nykytila. Åbo Akademin professori kertoili varovasti, että pieleen saattoi mennä. Uudistuksen perustaksi oli kyllä  ylätasolla tutkittua teoriaa, mutta kytkös käytäntöön puutui ja johtopäätökset olivat jääneet tekemättä. Professorin esityksestä sai säikyn ja synkän vaikutelman.      Opetushallituksessa uudistuksesta vastaava kouluneuvos M Rissanen oli pettymys. Hän ei osannut sanoa muuta, kuin suuntaviivat ja soveltamisesta vastaavat opettajat. Hän toisteli huolestuttavan usein, että opettajat ovat uupuneet. Oppilaista hän ei puhunut mitään eikä ottanut kantaa itseohjautumiseen, inkluusioon ja ilmiöoppimiseen. Nämä ovat opettajien juttuja. Sannikan kysyessä, miten kritiikkiin vastataan, siihen hänellä oli kahteen kertaan toistama vastaus, että koko yhteiskunnan pitää olla valveilla. Kiritiikin perusteella monien oppilaiden vanhemmat ovat valveilla kokonaisia vuorokausia murehtiessaan pikku rassuk...

Seuraavat viikot olivat minulle elämäni nostalgisinta ja hiljaisella tavalla iloa herättävää aikaa. Kuten niin monessa muussakin elon kulkua ohjaavissa tapahtumissa, tässä ei olut mitään tiettyä tekijää, joka olisi loogisella varmuudella vienyt asioita syistä seurauksiin, vaan kävi vain niin kuin kävi. Jos tapahtumat halutaan perustella yleisesti, kyse oli rahasta. Helsingin yliopisto tahtoi vapautua opetusministeriön pikkutarkasta rahan käytön valvonnasta ja siirtyä kehys- ja tulosbudjetointiin. Yksittäisenä sattumana Etelä-Esplanadilla eräs kasvotuttu mies tuli juttelemaan mennessäni sisäministeriöön. Hän alkoi kertoa – välillä Eino Leinon patsasta vilkuillen – yliopistolla olevan kovia haluja siirtyä mahdollisimman nopealla aikataululla tulosbudjetointiin. Hän oli ollut jo yhteydessä asiasta kehittämiskeskuksen Raili Nederströmiin. Opetusministeriön apulaisosastopäällikkö Jäppinen oli kuulemma samaa mieltä. Pitihän minun Jäppistä uskoa, joka oli kehittämiskeskuksen seminaarien ...