Nyt puoluekokousten aikana kuulee poliittisen retoriikan kaikessa vivahteissaan. Ulkopuolisesta tuntuu niiden paatosta ja asialle omistautumista kuunnellessaan, että siinä on kyse joidenkin elämästä. Puheissa kulkee aina yksi ja sama psyykkisen vieraanvaraisuuden juonne. ”Tulkaa meidän joukkoihimme, ajamme etujamme, meitä on monta, me jaksamme pitää puolianne vaikeiden aikojen keskellä”. Sanoitus vaihtelee, mutta sisältä on sama. Olisi kiinnostavaa tietää, miten ja miksi ja millaisten vaiheiden kautta ihminen tulee tällaiseksi tietyn ryhmän tavoitteisiin yhtyvä ja ainakin sanallisesi ryhmän kaikkivoipaisuuttaa puolustava jäsen. Epäilijälle tulee mieleen, että näin sitoutuessaan ihmisestä tulee puolueisiin kuulumattomineen silmissä erikoinen ja kokouksissa yllättäviä kantoja laukova ihminen. Onko hän aito missään kokoustilanteessa? Kokemus avasi silmiä tällaisesta käyttäytymisestä. Se tapahtui, kun olin pääsihteerinä valtioneuvoston projektissa, jonka tehtävä oli kehittää valtioneuvosto...