4172. Pidämme kehoamme teoksena, josta olemme tohkeissamme

Katsellessani Suomen taistelua lentopallovoitosta Italiaa vastaan, mieleen tuli sinnikkyys. Joskus kysyn itseltäni, olenko ollut sinnikäs saatuani käydyksi oppikoulun loppuun. Kun olen rehellinen, niin tuskin olin sinnikäs oppikoulun eri vaiheissani. Minusta tuntuu näin jälkeen päin ajatellen, ettei vaadi kovaa sinnikkyyttä saada joka vuosi neljät ehdot (englannin ja ruotsin kielestä, algebrasta ja geometriasta). Joka kesä myymäläapulaisäitini maksoi satojen markkoja hinnan ehtojen suorittamiseen tähtäävistä preppauskursseista. Todennäköisesti rehtori oli opastanut näiden aineiden opettajia niin, että minut oli  tämän jälkeen päästettävä seuraavalle luokalle. Yksi poikkeus oli: Viidennen oppikoululuokan kävin kahteen kertaan. Kävin siis oppikoulua yhdeksän vuotta ja aina ehdoilla. Eikö tämä muka oles sinnikkyyttä?

Ei ole, se on laiskuutta ja välinpitämättömyyttä. Äitini oli lähes koko kouluajan jankuttanut vieressäni ja talonväen kuulleen, että Pekasta tulee työmies. Mikäpä siinä. Olin kesäisin Helsingin seudulla ojakaivajana, kellokallena, trukinkuljettajana, säkkien puhdistajan, sokerivaraston lattioiden lakaisijana, lähettinä, joka ei tuntenut Helsinkiä lainkaan, jolloin saatoin viipyä kaupungilla eksyksissä tunti tolkulla. Kyllä eksyksissä oloon liittyy sinnikkyyttä, mutta myös jonkin laista muilta tulevaa pilkantekoa, mitä lisäsi pohojamaan murteeni. Ainoa tehtävä, jossa olin sinnikäs oli moukarin heitto, jossa heitin nuorten piirinmestaruuden. Pääsinpä kerran heittämään samoissa kilpailussa maailmanmestari Harald Connollyn kanssa.

Yhtäkkiä yhtenä toukokuun loppupäivänä tätini soitti ja kertoi toimistossa olevan puute kahvin keittäjästä. Jälkeen päin ymmärsin, että se oli vain vinoilua, mutta menin kuitenkin toimistoon. Päällikön ihmetellessäni olemustani ja puhetapani hän käski osastosihteerin järjestää minulle istumapaikan pöydän ääreen. Se oli ensimmäinen sisätyöpaikkani, mille annoin suuren arvon, koska ei tarvinnut räntäsateessa ja pakkasella kuljeskella eksyksissä pitkin kaupungin outoja katuja.