Jotenkin on alitajuntaan kaivertamaan jäänyt  Mika Aaltolan vaalitentissään lanseeraama suurstrategia. Strategia sanan kohdalla on syytä muistaa, että sen käyttäjää1970-luvulla katsottiin jotenkin pitkin nenänvartta ja näin puhuvan korostavan oma viisauttaan kuulujoille hienoilla termeillä, joihin ei kannattanut suhtautu vakavasti. Myöhemmin sen käyttö on vakiintunut johtamisen termistöön ja se on jakautunut mitä monimaisimpiin käyttötarkoituksiin. Mutta mennään Aaltolan tapaukseen. Kun mies puhui suurstrategiasta, hän teki saman virheen kuin 1980-luvun suunnittelija/kehittelijä. Sanan sanottuaan puhuja ei saa jättää sitä roikkumaan ilmaan, vaan on pikimmin ilmaistava sen merkitystä täydentäviä lisämääreitä. Jos näin ei tehdä, strategia jää kärvistelemään irrallisena kattoon pudoten kohta hylättynä lattialla. Näin kävi Aaltolalle. Välttääkseen tämä hänen olisi pitänyt kiireen viklassa alkaa puhumaan siitä, mitä suurstrategia edellyttää Euroopalta, sen uhkakuvien päivittämistä ja ...

Puhuttiin kieltä viittä kuutta, mutta miten oli asian laita, totesi aikoinaan kirjailla Haanpää novellikokoelmassaan Seitsemän miehen saappaat. Sama näkymä voi tulla katsojien eteen, kun presidentin vaalitentit pääsevät todella vauhtiin ehdokkaita olleessa myös sorttia viittä kuutta. Stubbilla kyllä riittää asiantuntevaa puhetta, josta varmuudella paistaa läpi myös laaja pointtinen kokemus Rehnin ollessa vakaa luin pellon sänki, mutta sisäistesti huumorintajuinen sitkeä selittelijä. Haaviston ei tarvitsee vetää päälleen mitään itämaisen oraakkelin kapua, sillä mies hiljaisessa todellisuuden tajussaan on tarpeeksi vakuuttava Angola kokemuksineen. Aaltola puolestaan on presidentin virkaan satunnaismuuttuja, jonka todellisuusarvo tenttauksessa riippuu siitä, milloin paneelin keskustelu juuttuu jumiin. Tähän sopii lause: ”Viimein tulee hännän huippu pikku Eero liukas luiku, Jukolan tiuseka rakki”. Siis Aleksis Kiveä. Siinä on mies, joka on parhaimmillaan selittää suurena sivullisena, miten...