Edunvalvontapäätöstä odotellessani isän eläminen yksityisessä dementiakodissa osoittautui kaikkien katastrofien jälkeen isälle onnenpotkuksi. Kaatuiltuaan aikansa ja ripuloituaan liiallisten ulostuslääkkeiden vaikutuksesta huoneensa siivottomaksi, hän putosi vuoteesta katkaisten ranneluunsa ja nenärustonsa. Herttoniemen sairaalan osastolääkäristä oli minulle tullut jo niin tutuksi, että lähes vilkuttelin hänelle tullessamme vastaan sairaalan käytävillä. Nyt kyse ei ollut mistään pikakeikasta.

     Kaatuiltuaan aikansa ja ripuloituaan liiallisten ulostuslääkkeiden vaikutuksesta huoneensa siivottomaksi, hän putosi vuoteesta katkaisten ranneluunsa ja nenärustonsa. Sairaalan osastolääkäristä oli minulle tullut jo niin tutuksi, että lähes vilkuttelin hänelle tullessamme vastaan sairaalan käytävillä. Nyt kyse ei ollut mistään pikakeikasta. Isä oli hoidossa yli kuukauden veriarvojen seilatessa sinne tänne ja keuhkojen pihistessä viikkokausia. Mies oli taas langanlaiha.      Kun yhtenä päivänä tuttu sosiaaliohjaaja oli jälleen isää passittamassa sairaalasta pois, kimpaannuin täysin harkinnasta huolimatta ja käytin epämiellyttävää kieltä puhuessani dementiakodista. ”Mies ei mene sinne enää!” Nainen ei pyytänyt minua enää huoneeseensa, vaan lupasi keskustella kaupungin vanhushoidosta vastaavan johtajan kanssa.      Kuukauden päästä häntä oltiin nyt siirtämässä, nyt Lauttasaareen kuuden hengen huoneeseen.  Kieltäydyn jy...