En kerro tätä itseni tähden, vaan niiden vuoksi, jotka vaikeroivat, että heiltä on puuttunut lämminhenkinen koti, ja sen tähän aikuisena ahdistaa. Hyvän kodinhan on katsottu takavan hyvät edellytykset onnelliselle lapsuudelle, ja varmaan se osin totta onkin. Ensimmäiset vuodet 0-2 asuin Kärsämäen ulkorakennuksen yläkerrassa, johon mentiin ulkoseinään kiinnittelyjen portaiden kautta. Minulla on siitä hämärä mielikuva, koska suurta hätäännystä aiheutti ryömintäni portaita alas jäiselle pihalle. Noin kaksivuotiaana minut kuskattiin häkäpönttölinjurilla Haapajärvelle isäni kotitaloon. Isää ei siellä näkynyt, koska mies kuulemani mukaan oli sodassa jatkuvasti myös välirauhan aikaan jatkamassa sotilaspiiri tehtäviänsä Raahessa. Hän oli myös tavi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa, joiden päätyttyä isä häipyi Helsinkiin. Minä jäin äitini itkujen kanssa isoisäni Kallen taloon jonkinlaiseksi elätiksi. Elättikauttani kesti 18 vuotta, jona aikana kaikkien ihmetykseksi keplottelin itseni yliopp...

Tämän päivän HS:n haastattelema professori Joathan Yorkin kertoi osuvasti lasten kännyköiden käytön haittapuolista. Hän vertaa kiihtyvästi lisääntyvää kännyköiden käyttöä savuun, joka on pikkuhiljaa myrkyttämässä lasten kasvuympäristöä. Professoria vapaasti tulkiten lapset eivät enää leiki eivätkä melskaa naapuri lasten kanssa, vaan käpertyvät omiin kännykkä kupliinsa, jolloin heidän kokemusmaailmansa kieroutuu vieraaksi todellisuudelta. Kerron esimerkin sota-ajan leikistä, jossa todellisuus oli leikin keskeinen elementti. Heti sotien jälkeen koko talon ja lähitalon 10-15 vuoden ikäiset pojat ja miksei tytötkin saattoivat kokoontua talon pihamaalle ja muodostaa siellä kaksi yhtä suurta joukkuetta. Tarkoituksena oli kummallakin joukkueella mennä piiloon niin, ettei toinen joukkue nähnyt toisen jäseniä. Piilopaikkoina olivat navetat, tallit ja niiden yliset, heinäsuovat, riihet, pensat, saunan takaiset, jne. Joka näki toisen joukkueen jäsenen, sanoi ”pum, pum, olet kuollut”.   Näin...