Oppikirjoista ja niiden kustannuksista käydään taas syksyllä keskustelua. Periaate näyttää olevan, että joka vuosi kirjat muuttuvat sen verran, että seuraavilta oppilailta edellytetään uusia. Tämä on yksi hälyttävä merkki. Toinen oppilaita ja vanhempia hämmentävä ja kiukuttava tekijä on, ettei digikirja ole   juuri yhtään halvempi kuin perinteinen kirja (https://www.hs.fi/paivanlehti/20082017/art-2000005332707.html).      Oppikirjojen pitää tietenkin vastata kulloiseenkin oppimisen tarpeeseen ja muuttua ja kehittyä, jos oppiaine sitä edellyttää. Valtaosa oppiaineista on kuitenkin sellaisia, että jopa usean vuoden takaiset kirjat kelpaavat. Ammattikorkeakouluun saakka matematiikka ei ole ei ole muuttunut lainkaan 30 vuoteen, joten siinä kelpaavat jopa 20 vuoden takaiset kirjat. Kielissä on tilanne lähes sama, jos opettaja vaivautuu kirjan ulkopuolella päivittämään tarvittavat uuskielimuutokset. Todennäköisesti kaikissa muissakin aineissa on sama...

   

     Tänään kyselytunnin ensimmäinen kysymys oli: ”Mitä toimenpiteitä hallitus aikoo tehdä toisen asteen oppikirjojen hintojen alentamiseksi”. Sen käsittely yhdistettynä aiempiin kokemuksiin kyselytunneista osoittivat koko järjestelmän karu tilan.      Keskustelun tasoa voidaan kohottaa vaatimalla kysyjältä selvää kysymystä. Nyt kysymys kyllä useimmiten sisältyy puheenvuoroon, mutta kysyjä ei malta olla jättämättä sitä viimeiseksi lyhyeksi kysymyslauseeksi, vaan päättää puheensa jollain tosiarvoiselta pitkällä lauseella. Tällöin kuulijan ote asiaan herpaantuu ja vastaaja saa turhaan miettimisaikaa vastaukseensa.      Puhemies ei saisi sallia vastausta, jossa ei vastata kysymykseen lainkaan, vaan aina vaatia kysymykseen vastausta, olkoon vastaus sitten mikä tahansa. P S. Kukaan ei ihmetellyt, miksi oppikirjat muuttuvat joka vuosi, sillä ei eri aineet sentään niin nopeasti edisty, ettei vuoden takainen tieto kelpaa. Kustantajat painavat, opp...