Pitkään jatkuneessa koleassa säässä kiirehdin ravintolaan allekirjoittamaan kustannussopimusta. Raija ihmetteli, miksi jouduin luovuttamaan kehittämiskeskukselle tekijäpalkkioni. Ihmettelin sitä itsekin, mutta sitten muistin, että keskus oli maksanut etukäteen eräälle sosiaali- ja terveysministeriön apulaisosastopäällikölle kirjan kirjoittamisesta, mutta sivuakaan ei ollut tullut valmiiksi. Hallintojohtajan ja kehittämiskeskuksen toimitusjohtajaksi tullut Jaakko Kuusela perustelivat menettelyä sillä, että olin kirjoittanut kirjan työajalla. Vein kirjan myös Ahtisaaren voitonjuhliin hänen tultua valituksi presidentiksi. Tästä kiitoksena sain presidentin kansliasta kauniin joulukortin ja sen mukana Ahtisaaren tervehdyksen. Lievä ärtymykseni kustannussopimuksen takia oli jäänyt jo taka-alalle valtiovarainministeri Viinasen määrätessä minut joulukuussa vetämään työryhmää, jonka tehtävänä oli kehittää ministeriö- ja virastorajojen ylittävää tulosbudjetointia ja näin parantaa yhtei...

Seuraavat viikot olivat minulle elämäni nostalgisinta ja hiljaisella tavalla iloa herättävää aikaa. Kuten niin monessa muussakin elon kulkua ohjaavissa tapahtumissa, tässä ei olut mitään tiettyä tekijää, joka olisi loogisella varmuudella vienyt asioita syistä seurauksiin, vaan kävi vain niin kuin kävi. Jos tapahtumat halutaan perustella yleisesti, kyse oli rahasta. Helsingin yliopisto tahtoi vapautua opetusministeriön pikkutarkasta rahan käytön valvonnasta ja siirtyä kehys- ja tulosbudjetointiin. Yksittäisenä sattumana Etelä-Esplanadilla eräs kasvotuttu mies tuli juttelemaan mennessäni sisäministeriöön. Hän alkoi kertoa – välillä Eino Leinon patsasta vilkuillen – yliopistolla olevan kovia haluja siirtyä mahdollisimman nopealla aikataululla tulosbudjetointiin. Hän oli ollut jo yhteydessä asiasta kehittämiskeskuksen Raili Nederströmiin. Opetusministeriön apulaisosastopäällikkö Jäppinen oli kuulemma samaa mieltä. Pitihän minun Jäppistä uskoa, joka oli kehittämiskeskuksen seminaarien ...