Monet filosofit ovat pyrkineet määrittelemään elämän tarkoituksen. Aloitetaan tieteiden isästä Aristotelesistä. Hänen mukaansa elämän tarkoituksena on tulla hyväksi ihmiseksi. On aika yleistä. Filosofi Zygmund Bauman taas on sanonut, että moraali elämän mittainen huoli on, onko suorittanut tehtävänsä. Siis moraali ja eläminen liittyisivät kohtalokkaasti toisiinsa. Ilmeisesti hyvä ihminen pyrkii noudattamaan ihmiskunnan yhteisiä moraalisääntöjä, joita voisivat olla toisen kunnioittaminen ja siitä seuraavat käyttäytymisnormit.      Joka tapauksessa ihmisen oleminen ilmenee hänen nykyhetkensä ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Nämä ratkaisevat, millaisia me itse kukin olemme. Jotkut määrittelevät nykyhetken tulevaisuuden ja menneisyyden erotuksena. Siitä seuraisi, että jos tulevaisuutemme loppuu, nykyhetkemme olisi pelkää menneisyytemme eli kuolema. Näppärää. Ei taida olla tässä järkeilyssä perää. Parasta lienee käsittää, että nykyhetkemme ei ole algebra...

Sairauden määrittelly on enemmän kultturipoliitinen kysymys kuin terveyspoliittinen ongelma. Me länsimaiset ihmiset uskomme lääkkeisiin, mikä on useimmiten oikein. Mutta usein liikutaaan rajamailla, jossa joutuu miettiimmän, onko kyse sauraidesta vai normaali-ilmiöstä. Olen saanut pyytämättä lääkäriltä läääkettä tukan lähtemiseen. Olen kuitenkin melkein kalju  ja kaljumamksi tulen. Lihaskatoon eli sarkopeniaan on kohta tulossa lääke, vaikka kysye on pelkästä vanhemisen tuomasta vitsauksesta. Virtsaamisen suhkun kaaren pieneminen on mainosten mukaan paha sairaus. Erektiohäiriöihon olemassa oleva  lääke on rutiinia. Kohta masennus ei riitä, vaan kehitellään lääketä suruun. Lihavuus on siinä ja siinä, onko se sairaus vai elämäntapakysymys. Silmien kuivaminen on jo selvä sairaus, johon on omat tippansa. Lääketiede on sitä metkaa, että se itse keksii taudit ja niihoin lääkket. Se on  samankaltaista, jos  autonkorjaaja keksisi viat ja korjaisi ne asiakkaan laskuus.