Muistan hyvin 1950-luvun sosiaalipolitiikan. Maaseudulla se tarkoitti, että joen rannalla olevat mahtitalot ruokkivat ja osin vaatettivat nimikkoköyhänsä, joilla oli metsän reunassa ränsistyvä entisen torpparin mökki asuntonaan. Nöyrästi nämä köyhät ilmestyivät maatilojen tupiin istumaa ison uunin viereen leipäkannikan ja ruoantähteiden toivossa. Näin kuinka nämä ihmisparat laahustivat selkä köyryssä nyytti kainalossa torppiinsa. Tämä oli aikaa ennen Pekka Kuusen kirjaa 60-luvun sosiaalipolitiikka.
Katsellessa oikeistohallituksen leikkauspolitiikkaa ja sen
sanomaa, että jokainen on itse vastuussa toimentulostaan, koen jonkinlaisen järkytyksen.
Miten on mahdollista, että meidän hyvinvointivaltiomme
kylmästi pakottaa suuren joukon ihmisiä tulemaan toimeen olemattomilla
toimeentuloehdoilla? Etenkin lapsiperheet ovat joutuneet tiukoille ja lasten harrastuksiin
ei liikene varoja.
Leikkaukset olisi jotenkin ymmärrettävää, jos vatiolla ei olisi
kerta kaikkiaan rahaa. Mutta valuttaa tuntuvan löytyvän 800000000 miljoonaa
euroa rikkaiden verohelpotuksiin. Toisaalta tällaisessa priorisoinnissa on hiukan
toivonkipinää, sillä se paljastaa armotta oikeisto poliitikkojen armottoman suhtautumisen
vähävaraisin, mikä antaa seuraavalle hallitukselle eväät korjata tilanne.
Kommentit
Lähetä kommentti