Oli sateisen viikonlopun jälkeinen maanantai budjettipäällikön ilmoittaessa valtiovarainministeriön johtoryhmässä, että vuoden 1992 budjettiin pitää saada 16 miljardin markan tukierä pankeille. Se tuntui valtavalta summalta - noin kahdeksan prosenttia budjetista - ja kuten tunnettua on, se oli vasta noin viidennes tarvitusta määrästä. Sinä viikkona rävähti ensimmäisen kerran julkisuuteen tulevan laman ensioireet.
Silloin en tiennyt, mutta nyt tiedän, että sillä viikolla avautui Suomessa tie uusliberalismille, vaikkei tätä sanaa vielä käytetty ja kukaan ei aavistanut tulevan kehityksen kulkua.
Syksyn budjettiriihessä Viinanen nuiji pöytään katsastuskonttoreiden liikelaitostamisen, mikä johti myöhemmin niiden yksityistämiseen ja katsastusmaksujen monikertaistumiseen. Vanhat katsastuskonttorit saavat kyllä osin syyttää kohtalostaan itseään jäykän autoritäärisen palvelunsa seurauksena.
Jo ennen pankkikriisiä oli aloitettu valtion budjetoinnin ja budjettirakenteen kehittäminen. Siirryttiin kehysmeneteltyyn ja tulosbudjetointiin, ryhdyttiin soveltamaan puitelainsäädäntö ja ohjausta väljennettiin.
Näillä toimenpiteillä ei ollut alunperin mitään tekemistä uusliberalismin kanssa, koska nähtiin - minä mukana - että iänkaikkisen jäykkiä ohjausjärjestelmiä oli kerta kaikkiaan uudistettava. Tarkoituksena oli vain tehostaa hallintoa.
Mainitut uudistukset ja myöhemmin käyttöön otettu tilaaja-tuottaja-malli olivat kuitenkin julkisen hallinnon sisäistä uusliberalisointia, joka myöhemmin, kuin varkain, avasi tien ulkoiselle uusliberalismille - markkinaehtoiselle kilpailuttamiselle ja yhtiöittämiselle.
Julkisen sektorin, etenkin kuntasektorin, palvelujen tuottamisessa onkin nyt menossa täysvaltaisen uusliberalismin kausi, jossa isot kansainväliset yritykset voivat kaapata julkisen sektorin vastuulle kuuluvien palvelujen tuottamisen itselleen. Osa sähköbisneksestä on jo mennyt. Seuraavina vaaravyöhykkeessä ovat terveyskeskukset, sairaalat, vanhustenkodit ja nuorisokodit, jne. Jos sairaanhoitajien lakko alkaa, se vauhdittaa tietä yksityistämiselle.
Puitelainsäädännöstä oli myös seurannut, että kunnat olivat ryhtyneet soveltamaan eri tavoilla väljää lainsäädäntöä. Erilaistumista on tapahtunut jo siinä määrin, että voidaan kysyä, toteutuuko palvelujen saannissa kansalaisten yhdenvertaisuusperiaate (erot omaishoidossa, nuorten psykiatrisessa hoidossa, mielenterveyspalveluissa, kaavoituksessa, jne).
Ajatus siitä, että uusliberalismi olisi jonkun tahon pitkäjänteisen pyrkimyksen tulos, on väärä, sillä julkisen sektorin sisäinen uusliberalismi (kehysmenettely, puitelainsääntö, tulosohjaus, jne) levisi vain raameistaan vapaiden markkinoiden ja tuottavuuden kohottamisen nimissä tilaaja-tuottajamalleiksi ja yhtiöittämisisksi koko hallintoon.
Ennen kuin julkisen valta menettää kokona otteena hyvinvointipalvelujen tuottamisessa, seuraava askeleena tulisi harkita valtio-kunta-suhteen uudelleen määrittelyä.
Kuntien ja valtion väliset hyvinvointipalvelujen tuottajasopimukset saattaisivat olla yksi keino räätälöidä kuntakohtaisesti palvelujen laatu ja hinta sekä valtion rahoitusosuus. Kunnat toimisivat eräänlaisina sopimusyrittäjinä (fränkkäreinä) suhteessa valtioon.
Tuottajasopimusten käyttöön otto edellyttää kuntien lukumäärän supistamista noin sataan ja sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetusministeriön yhdistämistä peruspalveluministeriöksi, joka neuvottelee sopimukset valtion puolesta. Vastaava menettely: tulossopimukset, on jo nyt käytössä valtion sektorilla.
Burkakieltoon myönteisesti suhtautuvat perustelevat useimmiten kantansa eurooppalaisilla arvoilla tai yleisemmällä argumentilla länsimaisuudella. Näiden arvojen mukaan kuitenkin itse kullakin on vapaus pukeutua haluamallaan tavalla, kuhan noudattaa yleisiä eettisiä ehtoja. Vastahakoisesti asiaan suhtautuvat sanovat, että eurooppalaisuuteen kuuluu suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus, mikä koskee niin ikään myös pukeutumista. Toisen ääripään edustajat kuuluttavat, ettei pankkiin voi mennä sukkahousut kasvoilla toisen ääripään julistaessa burkan käytön kuuluvan heidän uskontoonsa ja arvomaailmaansa. Näyttää siltä, että asiaan ei ole löydettävissä oikeaa ratkaisua. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, että mimiikka, kehonkieli kuuluu ihmisen ilmaisu- ja viestintäkeinoihin. Toki joku voi sanoa, ettei mimiikka kuluu ilmeettömään suomalaisen bussissa istujan keinovalikkoon muuta kuin humalassa. Silloin kun burkan käyttö on jollekin pakollinen julkisilla p...
Kommentit
Lähetä kommentti