482. Huippu-urheilun tukeminen

Jokainen tiedostaa maailman muuttuneen 1950-luvun sanomalehti- ja radioajan tiedonvälityksestä monikanavaiseksi ja heti saatavaksi. Nykymedia nostaa sankareita esiin ja sammuttaa niitä oman tahtinsa ja markkina-arvonsa mukaan. Kullakin maailmankylän sankarilla on maalleen arvonsa lähinnä sen mukaan, kuinka monta sataa miljoonaa lukijaa, katselijaa ja seuraajaa sankari saa sose- ja markkiamediassa.

Valtio ja kunnat rahoittavat urheilua kymmenillä miljoonilla euroilla vuosittain suoraan  toimitila- ja palkkakustannuksina sekä investointeina. Nuorisoliikunnan ja ihmisten perusliikunnan kannalta tämä on kannatettavaa. Kohtuullisella urheilulla on eninomaisen hyvät terveysvaikututkset koko elämän ajalle.

Pitäisi kuitenkin laajemmin keskustella, missä määrin yhteiskunnan pitää osallistua huippu-urheilun tukemiseen. Tämä ensiksi sen tähden, että osa mahdoillisista huipuista, joilla olisi jonkinlaista markkina- tai imogoavoa maalle, on voittoa tuottavaa kaupallista toimintaa, ja se rahaoittaa itse itsensä. Kaupallisten alojen formula-mikat jalkapaollo jarit  tuntee puoli maapalloa ilman yhteiskunnan tukea, ja hyvä näin. Toiseksi ne jotka kohoavat huipulle meidän perinteisissä lajeissa, heillä ei juuri ole merkitystä maamme imagolle tai vientykyvylle, koska alasta kiinnostuneiden määrä maailmalla on pieni. Esimerkkinä jääkiekko. Olkoon Suomi, vaikka  kymmen kertainen maailman mestari, sitä ei huomaa kuin korkeintaan puoli prosenttia maapallon väestöstä, tärkeillä idän markkinoilla ei kukaan.

Asiaa voidaan tarkastella myös sisämarkkinavetoisesti. Norjan sankarihiihtäjä Petter Northugista hänen omien sanojensa mukaaa kirjoitetaan 6000 lehtijuttua viikossa. Siis ainakin lehdet ja Norjan kansa kaipaavat sankaria ilman, että Intia tietää mitään. Ehkä myös Suomessa tarvitaan kansan ravinnoksi keihästeroja ja hiihtomietoja.

Jos huippu-urheilua tuetaan, vähimmäisvaatimuksena on, että valmennus tehdään laadukkaasti ja tehokkaasti organisoituna.