Yksi sana on liian yksinkertaista. Aloitin kaksisanailla lauseilla. Äiti moitiskeli. Käskettiin lukea kirjoja. Kolmella sanalla keplottelin approbaturin.
Lukihäiriössä pahin oli, kun sitä ei tunnistettu. Kansakoulun salissa leijaili vain edellisen luokan
höylän pölyt. Oppikoulussa lievitti, kun opettaja kutsui sitä sanasokeudeksi. Milloinkaan
sitä ei kutsuttu lukihäriöksi.
Kului kaksi vuosikymmentä. Sanat paperilla olivat harvinaisia
kuin timantit. Jatkoin paksujen kirjojen lukemista, vain työasiota paperille.
McIintoch oli taikuutta. Se salli tekstin pyörittelyn sinne
tänne ja tarkisti oikeinkirjoitusta ja ehdotti hävyttömyyksiä. Se ei väsynyt,
ei ilkkunut eikä ikävistynyt
mökkimatkoihin.
Työasioisa kirjoittaminen johti suunnitelun opasvihkosiin. Lojaali
esimies lohdutti kysymällä, kuka niitä
lukee. Puuhasteluni laajeni tietokirjojen kirjoittamiseen ja romaanien
käsikirjoituksiin laatikkooni, kustantajien hylkääminä.
Jälkeen päin ajatellen neuvo ryhtyä lukemaan ei ollut
pahimmasta päästä rohkaisua. Ei se kirjaimia oikeaan järjestykseen asettamiseen
auttanut. Myös Dostojevskin lukemishetket ovat tähän hätään liian kaukaa
haettu. Mutta lukemalla huomasin, mitä tyyyli saattaisi sopia minulle. Kun
oikein mukavan ja yksinkertaisen kirjan
löysin, hetken päästä luulin sitä itseni kirjoittamaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti