Koillistuuli on pahin mahdollinen Länsi-Vantaan ja Itä-Espoon asukkaille lentomelussa. Koneet laskeutuvat 150 metrin korkeudella kattojen yllä melun ollessa suoraan alas maahan 85 desibeliä. Koillistuuli jatkuu. Koneita laskeutuu ruuhkaisimmillaan alle puolentoista minuutin välien. Jos tämän olisi sanonut olympiavuonna 1952 Seutulan lentokenttää kymmenen kilometriä Stadionin tornista pohjoiseen rakentaville insinööreille, hän olisi pitänyt puhuja utopistina.
Helsinki-Vantaa lentokenttää leimaa sen uskomaton kasvu, mikä on yllättänyt päättäjät. He eivät ole ajoissa tehneet päätöksiä, vaan tuijottaneet kasvulukuin. Vuonna 1965 kentällä kävi miljoona matkustajaa ja siellä työskenteli 300 työntekijää. Viime vuona siellä tule käymään 17 miljoonaa matkustajaa ja töissä kävijöitä päivittäin oli yli 21000. Aviapolista pidetään nyt Vantaan kruununjalokivenä. Englantilaiset asiantuntijat kertoivat halpalentoyhtiöiden kasvattaneen kysyntää kymmenen prosentin vuosivauhdilla. Sama tulee tapahtuman myös Suomessa.
Kolmannen kiitotien kapasiteetti on käytetty. Kaavoituksen epäonnituttua, ainoiksi kasvaviksi lentosuunniksi jäät pohjoinen ja länsi. Kentän liian läheisestä sijainnista tiheän asutuksen keskellä ei ole puhuttu mediassa halaistua sanaa. Ruotsin kokemukset kentän siirtämisestä 40 kilometrin Tukholmasta olivat lahden takana.
Samalla kun lentoliikenne ja melu tulevat kasvamaan jyrkästi, Finavia Oyj on muurannut itsenä umpioon, josta ei heru vapaa-ehtoisesti tieoja, puhumattakaan tiedotteista. Tiedottajia talossa on useita. Sen tiedottamisenergia näyttää menevän ympäristövahinkojen salailuun ja sellaisen terminologian käyttämiseen, joka ei avaudu tavalliselle kansalaiselle. Finavia Oyj on menettänyt uskottavuutensa.
Kentän toimintojen kasvaessa nykyistä tahtia ajaudutaan tilanteeseen, jossa Vantaan länsiosat muuttuvat kahdenkymmenen vuoden kuluttua asuinkelvottomiksi, jollei korjaustoimenpiteitä tehdä. Vähin mitä pitää tehdä, on kentän yölentokielto ja melumittauksen antamien ulkopuolisen puolueettoman tahon tehtäväksi.
1.8.2011
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti