Tänään kyselytunnin ensimmäinen kysymys oli: ”Mitä toimenpiteitä hallitus aikoo tehdä toisen asteen oppikirjojen hintojen alentamiseksi”. Sen käsittely yhdistettynä aiempiin kokemuksiin kyselytunneista osoittivat koko järjestelmän karu tilan.      Keskustelun tasoa voidaan kohottaa vaatimalla kysyjältä selvää kysymystä. Nyt kysymys kyllä useimmiten sisältyy puheenvuoroon, mutta kysyjä ei malta olla jättämättä sitä viimeiseksi lyhyeksi kysymyslauseeksi, vaan päättää puheensa jollain tosiarvoiselta pitkällä lauseella. Tällöin kuulijan ote asiaan herpaantuu ja vastaaja saa turhaan miettimisaikaa vastaukseensa.      Puhemies ei saisi sallia vastausta, jossa ei vastata kysymykseen lainkaan, vaan aina vaatia kysymykseen vastausta, olkoon vastaus sitten mikä tahansa. P S. Kukaan ei ihmetellyt, miksi oppikirjat muuttuvat joka vuosi, sillä ei eri aineet sentään niin nopeasti edisty, ettei vuoden takainen tieto kelpaa. Kustantajat painavat, opp...

     Kirjailijat eivät ole huijareita sen takia, että he keksivät juttunsa. Meistähän itse kukin viljelee valkoisia valheita. Kirjailijat pystyvät kuitenkin sanomaan, mitä toinen ihminen ajattelee ja millä motiivilla tämä tekee tekojaan, joita kukaan ei ole nähnyt.      Tämän vielä pysyisi vielä jotenkuten hyväksymään arkielämän rajoissa, mutta hälytyskellot alkavat soida, kun kirjailijat kykenevät kertomaan ihmisten teoista toiselle puolelle maapalloa siellä käymättä ja turvautumatta teknologian apuun.      Kaiken lisäksi näin menetellessään kirjailijoiden pitäisi olla yhtä aikaa läsnä ainakin kolmessa eri paikassa.      Lopullisesti katala huijaus paljastuu käydessä ilmi, että kerrottuja henkilöitä ja tekoja ei ole olemassakaan ja siitä huolimatta lukijat ottavat ne omakseen.  Siksi kirjailijat ovat varallisia vallanpitäjille.  

Kirjan hyvyys on lukijan käsissä, ainakin luulemme. Kirjallisuuden Finlandia palkinnon ratkaisee yksi henkilö. Ehkä näin on hyvä, parempi kuin komitea. Luin viimeksi vuonna 2012 palkitun Rosa Liksomin Hytti nro 6.   Se oli saanut HS:ssä hyvät arvostelut. Ei sytyttänyt. Suurimmasta osasta kirjoista arvostelijat ja suuri yleisö eivät tiedä mitään. Kirjastot ovat täynnä niitä, osa hyviä. Kalle Päätalon tuotannosta kriitikoilla ei olut mitään hyvää sanottavaa. Hän oli kuitenkin kansansuosion kiistaton kuningas. Aloitteleva Väinö Linna ryhtyi kokeilujen jälkeen   kirjoittamaan realistisesti, niin kuin hyvältä tuntui. Tunteman sotilas sai murska-arvostelut HS:ssä Toini Havulta, mutta kansansuosion. Samnakaltainen uranousu tapahtui Olavi Viralle hänen luovuttuaan matkimasta Bing Crosbya. Suurelle yleisölle tuntematon Riikka Pelo nousi myyntilistojen kärkipäähän saatuaan teoksellaan Jokapäiväinen elämämme Finlandia palkinnon. Nykyisessä taloustilanteessa tullakseen myydyksi k...

Yksi sana on liian yksinkertaista. Aloitin kaksisanailla lauseilla. Äiti moitiskeli. Käskettiin lukea kirjoja. Kolmella sanalla keplottelin approbaturin. Lukihäiriössä pahin oli, kun sitä ei tunnistettu.   Kansakoulun salissa leijaili vain edellisen luokan höylän pölyt. Oppikoulussa lievitti, kun opettaja kutsui sitä sanasokeudeksi. Milloinkaan sitä ei kutsuttu lukihäriöksi. Kului kaksi vuosikymmentä. Sanat paperilla olivat harvinaisia kuin timantit. Jatkoin paksujen kirjojen lukemista, vain työasiota paperille. McIintoch oli taikuutta. Se salli tekstin pyörittelyn sinne tänne ja tarkisti oikeinkirjoitusta ja ehdotti hävyttömyyksiä. Se ei väsynyt, ei ilkkunut eikä   ikävistynyt mökkimatkoihin. Työasioisa kirjoittaminen johti suunnitelun opasvihkosiin. Lojaali esimies lohdutti kysymällä, kuka   niitä lukee. Puuhasteluni laajeni tietokirjojen kirjoittamiseen ja romaanien käsikirjoituksiin laatikkooni, kustantajien hylkääminä. Jälkeen päin ajatellen ne...