Katselin sitä kaukaa. Luontoni ei antanut periksi menna lähemmäksi. Muut kävelivät sen ohi välinpitämättömästi, kuin minun arkuutta säälien. Vähitellen uskalsin mennä sen viereen. Lopulta rohkenin sen sileää mustuutta silittää. Kun lopulta  otus tuotiin kotiini, se oli monta viikkoa ääneti. Kun olin tarpeeksi rohkeutta kerännyt, ja sitä sitten kosketin, se vingahteli kuin sata porsasta hädissään. Tajusin puolen vuoden päästä, että se vain sivaltelee kidastaan erillaisia  kirkaisuja siihen kajotessani. Kuukausien päästä naapurit alkoivat soimata minua otuksensi siivottomasta äänelystä ja jyrkistä kiljahduksista. Vaimo pakotti lopulta viemään otuksen mökille maan rauhaan. Mutta aina kun tulin kamarista tupaan, se istui mustana nurkassa kita auki minua odottamassa. Sama tuijotus jatkui kiivetessänä rantatöyräältä tuvan lämpöön. Vuosien päästä ymmärsin, etten pysty sitä milloinkaan taltuttamaan, sillä kun oli juuri saamaisillani sen yhden tempun aisoihin, se välinpitämtömä...