”Eräs mies soitti Akaalta ja kertoi, ettei päiväraha riitä elämiseen ja olisin kuollut nälkään ilman puolisioni palkkaa.” Poliitikot käytävät hyvin usein tällaista toridataa eduskuntakeskustelussa kantansa perustelemisessa. Samaa metodia soveltavat toimittajat lisääntyvässä määrin. Heille on sattunut joku tapaus tai heille on eräs henkilö kertonut sattuman, joilla he perustelevat pontevasti esittämäänsä mielipidettä. On selvä, ettei yksittäistapaus ilmaise seikan uskottavaa tilaa.    Seikan totuusarvon merkitys näin yritetään saada kuulijan tietoon laajassa merkityksessä, siis totena monille. Menettely on samankaltainen neronleimahdus, jos kerrotaan lottoamisen kannattavan, koska naapurin mies voitti juuri sillä sata euroa.  Lehden toimittajien näppäimistöön tämä metodi on iskeytynyt syvälle heidän kertoessa omia kokemuksiaan arkiasioista. Mitä jonkin toimittajan kotitapahtuma kenellekään kuuluu tai ketään kiinnostaa. Ulkopuolinen voi epäillä näissä tapauksissa toimittaja...

      Claes Andersson totesi taannoin Yle Teeman Suomi-kulttuuriohjelmassa, että proosa on joskus paljon parempi kuvaamaan todellisuutta kuin faktat. Se tarjoaa rikkaammat välineet eri vivahteiden esiin nostamiseen kuin tylyt tiedot      Tämä tuli mieleeni lukeissani venäläisen modernin klassikon Sergei Dovlatovin romaania Matkalaukku. Erässä kohdassa hän kertoo, kuinka rehellisiä kaksi suomalaista kreppisukkien trokaria on. Heidän muovikassissaan olevia 740 sukkaparia ei kannata laskea.  Romaanissa Dovlatov seurueineen nauraa näille naisille. - Rehellisyyden on kehitysmaan merkki.      Näin ei tietenkään ole, mutta se sai miettimään, onko meillä suomalaisilla oikea kuvan maastamme ja meistä itsestämme ulkomaalaisten silmin.      Ilmeisesti emme ymmärrä, kuinka pieni maa Suomi on ja kuinka vähän muut maat ja niiden ihmiset tietävät Suomesta ja kuinka vähän muut välittävät, mitä teemme ja m...