Kjell Westö kuvaa realistisen tuntuisesti kirjassaan ”Missä kuljimme kerran”, miten helsinkiläinen eliittinuoriso käytti kokaiinia salakapakassa Ruotsalaisen teatterin uumenissa. Se ei olut ongelma, se oli coolia. Jazzia tulvi pöytiin. Isäni kertoi kaukopartioinnissaan käytetyistä ihmetableteista. ”Kun niitä otti, oli viikon nukkumatta ja jaksoi mitä vain.” Hän ei muistanut aineen nimeä.  Ilmeisesti se oli Pervitiniä, jonkinlaista amfetamiinia. Korsussa oli sitä varten oma lokero. Isäni piti niitä hyvin tärkeinä pitkillä kaukopartioreissuilla rajaan taakse. Ei niinkään rohkeuden lisääjänä, vaan tapauksissa, jossa joku partion jäsen väsähti totaalisesti. ”Kaveri saatiin jaloilleen ja  omalle puolelle.” Ei niitä kukaan vapaaehtoisesti ottanut. Samaa ainetta käyttivät myös heti sotien jälkeen huipulle kiivenneet hiihtäjät. Suurhiihtäjä August Kiuru on vahvistanut tämän. Sotilassairaaloissa käytetty morfiini koukutti monia myöhemmin. Sodan päätyttyä heitä näkyy kädettöminä, ja...