Seuraavat viikot olivat minulle elämäni nostalgisinta ja hiljaisella tavalla iloa herättävää aikaa. Kuten niin monessa muussakin elon kulkua ohjaavissa tapahtumissa, tässä ei olut mitään tiettyä tekijää, joka olisi loogisella varmuudella vienyt asioita syistä seurauksiin, vaan kävi vain niin kuin kävi. Jos tapahtumat halutaan perustella yleisesti, kyse oli rahasta. Helsingin yliopisto tahtoi vapautua opetusministeriön pikkutarkasta rahan käytön valvonnasta ja siirtyä kehys- ja tulosbudjetointiin. Yksittäisenä sattumana Etelä-Esplanadilla eräs kasvotuttu mies tuli juttelemaan mennessäni sisäministeriöön. Hän alkoi kertoa – välillä Eino Leinon patsasta vilkuillen – yliopistolla olevan kovia haluja siirtyä mahdollisimman nopealla aikataululla tulosbudjetointiin. Hän oli ollut jo yhteydessä asiasta kehittämiskeskuksen Raili Nederströmiin. Opetusministeriön apulaisosastopäällikkö Jäppinen oli kuulemma samaa mieltä. Pitihän minun Jäppistä uskoa, joka oli kehittämiskeskuksen seminaarien ...