Muistan hyvin 1950-luvun sosiaalipolitiikan. Maaseudulla se tarkoitti, että joen rannalla olevat mahtitalot ruokkivat ja osin vaatettivat nimikkoköyhänsä, joilla oli metsän reunassa ränsistyvä entisen torpparin mökki asuntonaan. Nöyrästi nämä köyhät ilmestyivät maatilojen tupiin istumaa ison uunin viereen leipäkannikan ja ruoantähteiden toivossa. Näin kuinka nämä ihmisparat laahustivat selkä köyryssä nyytti kainalossa torppiinsa. Tämä oli aikaa ennen Pekka Kuusen kirjaa 60-luvun sosiaalipolitiikka.   Katsellessa oikeistohallituksen leikkauspolitiikkaa ja sen sanomaa, että jokainen on itse vastuussa toimentulostaan, koen jonkinlaisen järkytyksen.   Miten on mahdollista, että meidän hyvinvointivaltiomme kylmästi pakottaa suuren joukon ihmisiä tulemaan toimeen olemattomilla toimeentuloehdoilla? Etenkin lapsiperheet ovat joutuneet tiukoille ja lasten harrastuksiin ei liikene varoja. Leikkaukset olisi jotenkin ymmärrettävää, jos vatiolla ei olisi kerta kaikkiaan rahaa. Mutt...

Nyt Orpon hallitusohjelma näyttää todellisen luonteensa köyhien ihmisten kahden vuoden röykytyksen jälkeen. Silmät avautuvat niillekin, jotka oikeisto Orpoon vielä vähän luottivat miehen sanoessa, että kaikista pidetään huolta. Tuntemani työtön yksinhuoltajaäiti ei tule toimeen, jollei äidin äiti kävisi joka aamu laittamassa kaksi kouluikäistä aamulla kouluun äidin mentyä jo kuudeksi siivoamaan lähikaupan lattiaa ja panemassa hyllystöä järjestykseen. Aviomiehen työttömyyspäiväraha on muuttunut pelkäksi köyhäinavuksi.   Kymmenvuotiaan pojan pyörön rengas on hajalla (harjoitettu, runko väännetty) ja ei ole varaa ostaa uutta. Pääruoka on kuluruoka. Ilalla syödään voileipää ja maitoa. Näin tapahtuu Orpon Suomessa kaikista huolehtimisesta samalla kun toiset istuvat kultaisissa tuoleissaan odottelemassa, milloin listaamattomien yritysten osingon kilahtavat kultaisiin lippaisiin.