Orava istuu aidalla takakenossa. Sen armottomassa suussa on puolikas punatulkkua. Roistomainen näky saa minut kiroamaan myös maalikauppiaita, jotka eivät enää myy parin desin maalipurkkeja. Vähintään litra pitää olla joka läiskään. Starkin viiksekäs myyjjä ilahduttaa ninua taikonmalla tennispallon kokoisen kiiltävän purkin. Otan riskin kiipeämällä vapisevilla tikkailla räystään alle raaputtamaan ikkunapokaa. Ei pitäisi tässä iässä. Maalia tippuuu patiolle. Orava on häipynyt ja tasannut tilit luonnon kanssa. Illalla Avalla Hotakainen epäilee, ettei hänelle tarvaitse enää  olla valaistuja latuja. Kuinka paljon on ihmisiä, jolla on varaa kulkea haluamiaan latuja vailalla rahahuolia. Mutta kukaa tekee Hotakaisen leikkaukset. Orava teki sen luonnon tavalla. Mutta ihmisessä on inhimillisyysgeeni, joka osoittaa minua sormella. Tämä geeni tekee budjettileikkaukset omaan kohtaloon puuttumiseksi.