Muistan hyvin 1950-luvun sosiaalipolitiikan. Maaseudulla se tarkoitti, että joen rannalla olevat mahtitalot ruokkivat ja osin vaatettivat nimikkoköyhänsä, joilla oli metsän reunassa ränsistyvä entisen torpparin mökki asuntonaan. Nöyrästi nämä köyhät ilmestyivät maatilojen tupiin istumaa ison uunin viereen leipäkannikan ja ruoantähteiden toivossa. Näin kuinka nämä ihmisparat laahustivat selkä köyryssä nyytti kainalossa torppiinsa. Tämä oli aikaa ennen Pekka Kuusen kirjaa 60-luvun sosiaalipolitiikka.   Katsellessa oikeistohallituksen leikkauspolitiikkaa ja sen sanomaa, että jokainen on itse vastuussa toimentulostaan, koen jonkinlaisen järkytyksen.   Miten on mahdollista, että meidän hyvinvointivaltiomme kylmästi pakottaa suuren joukon ihmisiä tulemaan toimeen olemattomilla toimeentuloehdoilla? Etenkin lapsiperheet ovat joutuneet tiukoille ja lasten harrastuksiin ei liikene varoja. Leikkaukset olisi jotenkin ymmärrettävää, jos vatiolla ei olisi kerta kaikkiaan rahaa. Mutt...