Kun pohdiskelen, miksi Suomi mataa vuodesta toiseen taloudessaan umpisurkealla uralla, tulee mieleeni erään lähisukulaiseni tilanhoito. Pariskunta osti Amerikassa tienatuilla dollareilla pitäjän suurimman maatilan satojen hehtaarien metsineen. Ensimmäiset vuosikymmenet tila tuotti kohtuullisesti elantoa taloudessa asuville parsikunnalle ja heidän lapsilleen. Palkollisiakin oli varaa pitää melkoinen joukko. Vähitellen alkoi kuitenkin näkyä tilan hoidon vaatiman ammattitaidon puute. Vehnää kylvettiin alaville maille, jossa hallan vaara oli suuri ja hyvälle etelä rintama maille kylvettiin turnipseja, joilla ei juuri ollut käyttöä, kuin satunnaisesti karjan ruokinnassa ja silloinkin turnipsit piti pilkkoa atraimelle silpuiksi, etteivät lehmät tukehtuisi.   Heinät niitettiin, mutta säilöttiin sateille alttiisiin latoihin, joiden katot vuotivat kuin seulat. Syyskyntöjä ei tehty, pellot kesannoituvat. Isäntä ei osallistunut maanviljelykseen, vaan piti kunnia asianaan pyristellä kuorma-aut...

Kesäkuussa 2012 televisiossa esitettiin dokumentti New Yorkin Bronxin kaupungin osan ala-asteen koulusta. Kohteena oli yksi luokka ja sen opettaja. Oppilaita oli kymmenistä eri etisistä ryhmistä. Opettaja oli omaksunut paneutuvan ja  intensiivisen roolin työssään. Hän jopa ääritapauksessa haki oppilaan kouluun, jos tämä ei sinne saapunut. Oppimistulokset olivat loistavia verrattuna muihin lähikouluihin. Ainut opettajan huoli oli oppilaiden  koulumatkat, jossa oppilas kohtasi monenkirjavaa kadun elämän. Tästä esimerkistä tulee mieleen Suomen peruskoulujärjestelmä. Siinäkin on  tapauksia, jossa opettaja voi hakea oppilaan kotoa kurkistamalla ikkunaan ja koputtamalla herättää nukkuvan lapsen. Meillä ei tarvitse pelätä koulumatkan jengielämää. Automatka voi kylläkin olla pitkä, mutta huolta pidetään. Nyt kun kouluverkkoa harvennetaan, tällainen kotihuolenpito oppilaista ei ole mahdollista. Mutta onhan meillä Vilmat, kännykät ja netit. Mutta ennen kaikkea. meillä on pätevä...