Niihän minä luulin, ettei sairaalareissu ollut pikakeikka. Rautakoura sosiaaliohjaaja osastolääkärin avustuksella passitti kuitenkin isän tuttuun dementialaitokseen. Selatessani muistelmieni käsikirjoitusta dementialaitoksen sänkyn reunalla muisitiini pulpahti yhteiskouluun pyrkimiseni. Sanelun mukaan kirjoittamisesta ei tullut mitään. Vastikään Haapajärvelle tullut maisteri Elsa Kettunen kierteli pulpettien väleissä ja ihmetteli kovalla ja kirkkaalla äänellä kirjoitustani ja jäi lopuksi seisomaan pulpettini viereen. ”Kirjoittakaa maa on niin kaunis. Oletteko kuuro!” Kirjaimet menivät sekaisin ja jälki oli sen mukaista. Sitten hän totesi painavalla äänenpainolla, että minua vaivaa sanasokeus.

                                                                                                    

Joku viisas on sanonut, että hyvissä taideteoksessa on jotain epätäydellistä. Tämä lienee sukua sen kanssa, että keskeneräisyys on kaikkein kiinnostavinta matematiikassa. Eli tehtävän kopioiminen on vain toimistotyötä, ei matematiikkaa, ratkaiseminen koukuttaa. Kiinnostus on kaiken oppimisen äiti. Jo vauvalla voi olla äidiltä peritty lukupää aivoissa, joka erottelee pieniä lukuja toisistaan. Tämä voi todeta panemalla  kaksi nukkea vierekkäin ja hetken kuluttua vetämällä verhon niiden eteen. Kun verho poistetaan, vauva on hetken ihmeissään näystä: missä on toinen nukke. Kannatta huomata, että on  myös tapauksia, joissa matematiikka tuottaa samankaltaisia vaikeuksia kuin luki-häiriö kirjoittamisessa. Tätä ei pidä korostaa ainakaan murkuille. Biologinen perusta ei erota keskitason osaajia hyvistä (professori Markku Hannula, 2010). Se miksi etelä-korealaiset ja japanilaiset kepittivät meidän pisa-tutkimuksessa on myös konfutse-uskonnon ansiota. Se korostaa oppineisuuden merk...

Yksi sana on liian yksinkertaista. Aloitin kaksisanailla lauseilla. Äiti moitiskeli. Käskettiin lukea kirjoja. Kolmella sanalla keplottelin approbaturin. Lukihäiriössä pahin oli, kun sitä ei tunnistettu.   Kansakoulun salissa leijaili vain edellisen luokan höylän pölyt. Oppikoulussa lievitti, kun opettaja kutsui sitä sanasokeudeksi. Milloinkaan sitä ei kutsuttu lukihäriöksi. Kului kaksi vuosikymmentä. Sanat paperilla olivat harvinaisia kuin timantit. Jatkoin paksujen kirjojen lukemista, vain työasiota paperille. McIintoch oli taikuutta. Se salli tekstin pyörittelyn sinne tänne ja tarkisti oikeinkirjoitusta ja ehdotti hävyttömyyksiä. Se ei väsynyt, ei ilkkunut eikä   ikävistynyt mökkimatkoihin. Työasioisa kirjoittaminen johti suunnitelun opasvihkosiin. Lojaali esimies lohdutti kysymällä, kuka   niitä lukee. Puuhasteluni laajeni tietokirjojen kirjoittamiseen ja romaanien käsikirjoituksiin laatikkooni, kustantajien hylkääminä. Jälkeen päin ajatellen ne...