Kun saavuin suurin toivein ja jo melkein tehtaan omistajana toimistoon esittelemään laitettani, naispuolinen patenttiasiamies otti minut vastaan niukin elein. Ensi vaikutelmalta hän näytti itseensä vetäytyvältä virkamieheltä. Pannessani prototyypin pöydälle nainen vähän säikähti sen lintupönttömäistä olemusta, mutta rauhoittui, kun siirsin sen lattialle. Hän alkoi yllätyksekseni puhua nopeilla, lyhyillä sarjoilla aivan kuin välillä harkiten, paljonko vastapäätä istuva tyyppi kesti. Vähän päästä lepyttyään hän tarjosi kuitenkin kahvia. Hämmennellessäni joutessani juomaa hän luennoi yleisellä tasolla keksinnöllisyyden yhteiskunnallisesta merkityksestä. Tämä jälkeen hän ryhtyi tarmokkaasti epäilemään keksintöäni tokaisten tyhjien maitopurkkien haisevan pahalta keittiön nurkassa. Yritin vakuuttaa, että huuhtelu poistaisi hajun, mutta turhaan. Tunnelma pysyi umpimielisenä. Hän kysyi lopuksi. - Kuka laitteellenne supermarkettien uumenissa hyllytilaa raivaa? Tämän ku
Maailmassa parhaiten jaettuna on terve järki, sillä kukaan ei halua sitä enempää, kuin hänellä sitä on. (Descartesia mukaillen)