Aikoinaan menimme omalle pienelle metsäpalstalle tarkoituksena kaataa muutama koivu mökkisaunan polttopuiksi. Ehdimme murjaista nurin pari lahoa koivun roikaletta, kunnes paikalle kaarsi leveästi hymyilevä Amerikan kaara. Saapasjalkainen mies asteli tomerasti luoksemme virkaten, että täälläkö ollaan oikein metsään kaato hommissa. Hämmentyneinä vain nyökkäilimme pokasaha käsissämme ja kirves kannon päässä. Mies töllisteli kotvan ympärilleen tehden lopuksi pienen kierroksen palstalla. Tultuaan luoksemme mies virkkoi. että tämmöinen homma vaatii luvat ja teillä kai on ne kunnossa. Kun sanoimme omistamamme metsäpalstan, mies sanoi, että niinhän ne kaikki sanovat ja pyysi esittämään lupapaperit. Kun niitä ei löytynyt, mies virkkoi virkaäänellä hakkuiden loppuvan tähän. Yrittäessämme selittä, että vain muutma runko on tarkoitus kaataa polttopuiksi, mies virkkoi, ettei käy ja jos nyt lopetatte hän ei vie asiaa eteenpäin ja selviätte ilman sakkoja ja korvauksia. Muutaman kuukauden päästä...

On säästökohteita, joista ei  puhuta mitään. Yksi tällainen on satojen miljoonien eurojen tuet teollisuudelle. Olen kuullut usean yritysjohtajan sanovan, etteivät he taritse mitään valtion tukea, koska he harjoittivat kannattavaa yritystoimintaa eivätkä kaipaa siipiveikkoja toimintansa vahtimaan. Niin ikään suurin osa säätiöistä on sisään päin kääntyneitä ja tarvitsevatkin valtion apua vain oman sisäiseen toimitaan. Hyvä esimerkki tästä on urheilun kattojärjestöt ja kaiken karvaiset valtion avustamat järjestöt. Valtion avustamat käsipelin tehdyt ja moottorisahan siivittämät metsänparannustyöt on rahan haaskausta, sillä kyllä luonto on paras metsän parantaja ja kasvattaja. Olen itse kokenut tämän isäni metsässä. Soiden ennallistaminen ovat varsinainen suonsilmä, johon pula-aikana moni marjasta upposi umpisukelluksiin, niin että koko kylä osallistui kaverin etsintään.   Suo ei muuttunut pelloksi, vaikka kaveri katosi Haapajärven silmän kantamattomaan suomaisemaan. Etsittiin, mut...