Suomi ei ole esivaltakeskeinen auktoriteettien maa sattumalta vaan kehityksen tuloksena. Maan erkaantuminen Ruotsista tapahtui väärällä hetkellä, kun Svea-naapurimme alkoi saada liberalismin vaikutteita lännestä.
Tsaarin valta vain vahvisti Ruotsi-Suomelta perittyjä pitkiä, pystysuuntaisia, ontosti kaikuvia komentoketjuja, joiden varassa virkamiehet toimivat, ja piti yllä ilmapiiriä, joiden mukaan fabriikkien pärjätäkseen tuli toimia samaan aikaan, kun patruunat taistelivat elinkeinovapauden puolesta.
1900-luvun sotien aikana ei tietenkään ollut mahdollisuus höllätä esivaltakeskeisyyttä. Jatkoa seurasi, sillä sotakorvauksien maksaminen vaati keskitettyä ohjausta, auktoriteetteja ja nöyrää puurtamista tehtaissa. Siirtolaisväestö ja rintamamiesten asuttaminen pakotti ihmiset sinnikkäästi raatamista korpimailla ja rakennuksilla, missä osallistumiselle ja kehityskeskusteluille ei ollut tilaa.
Eipä olekaan ihme, että Suomi on lahjomaton esivaltakeskeisyyden ja vaiennettuja maa.
Yhtenä esimerkkinä tästä on uusi ryhmäkannelaki, josta jätettiin pois pörssi- ja ympäristövahingot. Se koskee vain kuluttaja-asioita, ja kanteen voi nostaa vain kuluttaja-asiamies. Viranomainen siis päättää kansalaisten puolesta voidaanko käräjöintiin porukalla mennä.
Ympäristövahingot saa itse kukin ottaa kontolleen, vaikka esimerkiksi lentomelu, kivimurskaamosaaste ja päästöt vesistöihin selvästi rikkoisivat lupaehtoja. Kansalaisten silmin ei näytä myöskään hyvältä, että valtio on delegoinut ympäristöluvan seurannan saastuttajalle (mm. Finavia).
Ryhmäkanne on yksi osoitus, kuinka vaikeaa on luopua vuosisatoja kestäneestä esivaltakeskeisyydestä kansalaisosallistumisen ja -vaikuttamisen hyväksi. Ruotsi on pystynyt siihen, mutta sillä onkin 200 vuoden etumatka.
Ryhmäkennelaki on myös merkki siitä, kuinka kaksisaisamoralistinen valtio on ympäristökysymyksissä: foorumeilla puhutaan puhtaan ympäristön puolesta, mutta ei sallita kansalaisten joukolla puolustautua luonnon saastuttajia vastaan eikä olla valmiita luomaan ennakkopelotetta ympäristörikollisille. Koillisväylä aukesi, mutta päättäjien silmät eivät.
Loppujen lopuksi Suomi sai juuri sellaisen ryhmäkanteen, kuin se ansaitsi.
personal.inet.fi/koti/pekka.huttunen
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti