Politiikassa on tapana huudella vierestä ja kilpailla suuruudesta, mutta siihen yhtäläisyydet urheilun kanssa loppuvat. Siinä missä urheilijat kannustavat ja ottavat oppia toisistaan, poliitikot mollaavat vastapuolta milloin mistäkin. Tämä luonnonlaki kannattaisi opposition hyödyntää loppuun asti eikä tyytyä moittimaan hallitusta yhdestä virheestä kerrallaan.
Herääkin kysymys, miksei oppositio tee varjobudjettien sijasta järjestelmällistä hallituksen kritiikkiohjelmaa, jossa satunnaiset pikku nalkutukset on koottu ohjelmaksi. Asiasisällön lisäksi se sisältäisi systemaattisien mielikuvien luomisen retorisin ja visuaalisin keinoin. Mielikuvien ja tunnelmien hyväksi käytössä ei ole mitään moitittavaa, sillä niinhän tehdään finanssi- ja osakemaailmassakin.
Kritiikin systematisoinnin puolesta puhuu myös se, että kritiikkiohjelma on huomattavasti helpompi kasata kuin hallitusohjelma, koska siinä pitää käyttää hyväksi vastustajien heikkouksia eikä tarvitse suuremmin miettiä omia vahvuuksiaan.
Yksittäiset nalkutuskohteet koottaisiin ryhmiksi. Yhtenä ideana voisi olla se, että kun kritiikkitilaisuuden saanut henkilö alkaa moittia hallitusta yhdestä virheestä, hän voisi sen sijaan moittia kaikkia ryhmään kuuluvia kohteita, koska hänellä on tähän ohjelman tarjoama tietopohjaa. Tällöin kritiikin teho ja puhujan uskottavuus kasvavat. Ohjelmassa voisi olla myös etukäteen sovitut keinot, paikat, ajankohdat ja henkilöt, joiden avulla kritiikkiä vyörytetään eteenpäin.
Kun hallitus vaihtuu, uusi oppositio tekee oman kritiikkiohjelmassa.
Hyvän esimerkin kritiikin systematisoinnin mahdollisuuksista tarjoaa hallitustahon kommentti kuntasektorin rahoituksen lisäämisestä. Sen mukaan lisärahoitus voitaisiin hoitaa vaatimalla kuntia tehostaman toimintaansa miljardin euron edestä. Opposition olisi pitänyt tarttua tähän hanakasti, sillä vaatimus on samantyyppinen tokaisu, jos valmentaja sanoisi 11 sekunnin 100 metrin juoksijalle, että onhan tässä vielä viikko aikaa harjoitella 10 sekunnin kuntoon.
Kun mukaan luetaan hallituksen ja opposition erimielisyydet puolustusbudjetin lisäämisestä toimeentulotuen maksamiseen, kritiikkikohteista ei ainakaan ole pulaa.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti