Väite, että valtion panostus teknologian ja osaamisen kehittämiseen olisi ratkaisu työpaikkojen siirtymisen estämiseen halvan työnmaihin, on ylimalkaisuutensa takia vain käyttökelvoton hokema. Tämä siksi, ettei osaaminen sinänsä ratkaise Suomen työttömyyttä, jollei osaamista ja sen kehittämistä räätälöidä Suomen arkitodellisuuteen.
Tämä tarkoittaa, että osaamisessa pitää ottaa huomioon maan elinkeinorakenne, alueelliset elinkeinopoliittiset erot ja mahdollisuudet luonnon varojen hyödyntämisineen ja se, mistä syntyy bkt:n se osuus, joka pitää yllä maan elinvoimaisuutta ja joka voidaan pitää suomalaisen omistuksen ja työvoiman käsissä.
Niinpä sellaisen hight-tech-osaamiseen ei kannata yksinomaan panostaa, jonka tuotteet vähitellen muuttuvat globaaleiksi massatuotteiksi, kuten Perloksen tuotteille on käynyt. Ongelmana on vain se, mistä tunnistaa nämä osaamisen alueet ja kuinka nopeasti tuotteet muuttuvat massatuotteiksi.
Tämä ongelmaa voidaan välttää panostamalla pitkälle erikoistuneisiin vientiä tavoitteleviin ptk-yrityksiin ja niiden toimintaedellytyksiin, sillä tällaisilla yrityksillä ei ole intressejä siirtää tuotantoaan halvan työvoiman maihin, koska markkinat ovat kapeat ja pirstaleiset. Toinen osaamisen panostamiskohde on palveluyritykset, koska näiden tuotannon koordinonti pitää olla kotimaassa.
Massatyöpaikkojen siirtymiselle halvantyön maihin, jossa työvoiman hinta on noin kymmenes osa suomalaisesta hinnasta, ei voida mitään, niin kauan kun työvoimakustannusten ero on näin huima. Ja ero pysyy huimana vielä pitkään.
Taas kerran nouseekin esiin pkt-yritysten korvaamaton suuri merkitys Suomen hyvinvoinnille. Tämä pitäisi noteerata jo peruskoulussa antamalla oppilaille yrittäjätietoa ja valamalla yrittäjämieltä. Yliopistojen huippuyksiköitä ei pitäisi määritellä pelkästään sen mukan, miten ne tukevat Suomen pääteollisuusalojen kehitystä, kuten julkisuudessa on vaadittu, vaan koko 21 korkeakoulua käsittävä yliopistojärjestelmä on suunnattava nykyistä enemmän palvelemaan yrittäjyyttä.
22.1.2007
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti