Oli sateisen viikonlopun jälkeinen maanantai budjettipäällikön ilmoittaessa valtiovarainministeriön johtoryhmässä, että vuoden 1992 budjettiin pitää saada 16 miljardin markan tukierä pankeille. Se tuntui valtavalta summalta - noin kahdeksan prosenttia budjetista - ja kuten tunnettua on, se oli vasta noin viidennes tarvitusta määrästä. Sinä viikkona rävähti ensimmäisen kerran julkisuuteen tulevan laman ensioireet.
Silloin en tiennyt, mutta nyt tiedän, että sillä viikolla avautui Suomessa tie uusliberalismille, vaikkei tätä sanaa vielä käytetty ja kukaan ei aavistanut tulevan kehityksen kulkua.
Syksyn budjettiriihessä Viinanen nuiji pöytään katsastuskonttoreiden liikelaitostamisen, mikä johti myöhemmin niiden yksityistämiseen ja katsastusmaksujen monikertaistumiseen. Vanhat katsastuskonttorit saavat kyllä osin syyttää kohtalostaan itseään jäykän autoritäärisen palvelunsa seurauksena.
Jo ennen pankkikriisiä oli aloitettu valtion budjetoinnin ja budjettirakenteen kehittäminen. Siirryttiin kehysmeneteltyyn ja tulosbudjetointiin, ryhdyttiin soveltamaan puitelainsäädäntö ja ohjausta väljennettiin.
Näillä toimenpiteillä ei ollut alunperin mitään tekemistä uusliberalismin kanssa, koska nähtiin - minä mukana - että iänkaikkisen jäykkiä ohjausjärjestelmiä oli kerta kaikkiaan uudistettava. Tarkoituksena oli vain tehostaa hallintoa.
Mainitut uudistukset ja myöhemmin käyttöön otettu tilaaja-tuottaja-malli olivat kuitenkin julkisen hallinnon sisäistä uusliberalisointia, joka myöhemmin, kuin varkain, avasi tien ulkoiselle uusliberalismille - markkinaehtoiselle kilpailuttamiselle ja yhtiöittämiselle.
Julkisen sektorin, etenkin kuntasektorin, palvelujen tuottamisessa onkin nyt menossa täysvaltaisen uusliberalismin kausi, jossa isot kansainväliset yritykset voivat kaapata julkisen sektorin vastuulle kuuluvien palvelujen tuottamisen itselleen. Osa sähköbisneksestä on jo mennyt. Seuraavina vaaravyöhykkeessä ovat terveyskeskukset, sairaalat, vanhustenkodit ja nuorisokodit, jne. Jos sairaanhoitajien lakko alkaa, se vauhdittaa tietä yksityistämiselle.
Puitelainsäädännöstä oli myös seurannut, että kunnat olivat ryhtyneet soveltamaan eri tavoilla väljää lainsäädäntöä. Erilaistumista on tapahtunut jo siinä määrin, että voidaan kysyä, toteutuuko palvelujen saannissa kansalaisten yhdenvertaisuusperiaate (erot omaishoidossa, nuorten psykiatrisessa hoidossa, mielenterveyspalveluissa, kaavoituksessa, jne).
Ajatus siitä, että uusliberalismi olisi jonkun tahon pitkäjänteisen pyrkimyksen tulos, on väärä, sillä julkisen sektorin sisäinen uusliberalismi (kehysmenettely, puitelainsääntö, tulosohjaus, jne) levisi vain raameistaan vapaiden markkinoiden ja tuottavuuden kohottamisen nimissä tilaaja-tuottajamalleiksi ja yhtiöittämisisksi koko hallintoon.
Ennen kuin julkisen valta menettää kokona otteena hyvinvointipalvelujen tuottamisessa, seuraava askeleena tulisi harkita valtio-kunta-suhteen uudelleen määrittelyä.
Kuntien ja valtion väliset hyvinvointipalvelujen tuottajasopimukset saattaisivat olla yksi keino räätälöidä kuntakohtaisesti palvelujen laatu ja hinta sekä valtion rahoitusosuus. Kunnat toimisivat eräänlaisina sopimusyrittäjinä (fränkkäreinä) suhteessa valtioon.
Tuottajasopimusten käyttöön otto edellyttää kuntien lukumäärän supistamista noin sataan ja sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetusministeriön yhdistämistä peruspalveluministeriöksi, joka neuvottelee sopimukset valtion puolesta. Vastaava menettely: tulossopimukset, on jo nyt käytössä valtion sektorilla.
Karvala vetosi Kälviän kunnan kokeiluun, jossa pojat pantiin kanalaan katsomaan, kuinka kanat munivat ja pillin soidessa emäntä otti suurimmat munat ja vei ne punnittaviksi osuuskauppaan, jonka hoitaja lahjoitti ne illan hämyn tulessa ison talon palkollisille. Jäsenet Uljas, Perho ja Karvala kiivailivat, kuinka naiset ja ennen kaikkea tytöt eivät pääse eteen päin urallaan, kun pojat vievät työpaikat suuhunsa kuin mansikat metsiköstä. Tähän Uljas ehdotti, että pojille pitää perustaa oma matematiikka, joka sisältää vain ykkösiä ja nollia. Kaikki Jäsenet olivat samaa mieltä, että työssä pitää vallita tasa-arvo. Ja niinpä Uljas ehdotti, että kaikkein lantalapioiden varsi oli katkaistava saman mittaiseksi, koska kaikki tällä tavalla kaikki saisivat sontaa samalla mitalla. Tähän Karvala ei suostunut, vaan vaati superlapion käyttöön ottamista kaikille 40-vuotiaille poikamiehille, koska sillä tavalla heidän yhteiskuntakelpoisuutensa kehjettysi Ruotsin Reserviläisliiton vaatimalle tasolle. Tähä
Kommentit
Lähetä kommentti