Jouko Ylä-Liedenpohja kirjoitti täyttä asiaa 29.4.2007 kritisoidessaan HS:ssä suomalaista eläkesysteemiä. Esa Swanljungin vastaus HS:ssä 6.5.2007 ei vakuuttanut, vaan se oli ontto kaiku menneestä suljetusta maailmasta.
Mihin nuoren työeläkemaksut katoavat, sillä jos nuori ja hänen työnantajansa maksavat hänelle 35 vuoden ajan 400 euron eläkemaksua kuukaudessa 3,5 prosentin tuotolla, nuorelle riittää omista eläkemaksuistaan, hänen täytettyään 65 vuotta, 30 vuodeksi 1400 euron eläkettä kuukaudessa? Jos tuotto on 4,0 prosenttia, eläkettä riittää 42 vuodeksi.
Suuntaa antava laskelma (nykyarvoilla) osoittanee myös, kuinka paljon oleellisempi tekijä on tuottoprosentti kuin eläkemaksun suuruus, sillä tuoton nousu 3,5 prosentissa 4 prosenttiin vastaa 70 euron eläkemuksun nousua kuukaudessa. Tällaisessa tilanteessa mikään riskirahoitus ei tulo kuuloonkaan, koska kohtuullinen tuotto riittää vallan hyvin. Esimerkki osoittaa, kuinka keskeistä eläkkeiden turvaamisessa on kerättyjen eläkemaksujen tuotto.
Tällä hetkellä tuotot on monopoliasemassa olevien, kilpailulta suojattujen ja laskentakaavojaan, kuin kultaista taljaansa, suojelevien eläkefirmojen vastuulla. Ei olekaan ihme, jos firmojen edustajat mieluimmin puhuvat suurista ikäluokista, eläkkeiden leikkauksilta ja eläkemaksujen suurentamisesta kuin firmojensa toiminnan tehostamisesta. Pisimmälle puheissaan meni Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas, joka sanoi ennen vaaleja, että sen joka vaatii eläkkeiden nostamista, pitää osoittaa varat siihen.
Varat löytyvät eläkefirmojen bunkkereiden hallitulla purkamisella luomalla edellytykset aidolle kilpailulle eläkemaksuista. Tällöin eläkemaksujen suurentamisen ja eläkkeiden pienentämisen ruinaamisen sijasta eläkefirmojen on alettava markkinoiman itseään edullisilla eläkemaksuilla ja kohtuullisen suurilla eläkkeillä.
Ennen kuin tähän päästään, on koottava puolueeton pysyvä asiantuntijaelin (kuten Stakes), joka tuottaa ja jakaa julkisuuteen tieota eläkesysteemin rahavirroista, sillä nykyjärjestelmässä hallitus on tiedon saannissa eläkefirmojen armoilla. Tällöin voi paljastua, että eläkkeiden suurentaminen ei maksa mitään, koska se lisää kysyntää ja suurimmalla osalla vanhoista ihmistä koko eläke menee hoitolaitosmaksuihin ja laitosten kanttiinilaskuihin. Mutta tämähän on tulonsiirtoa yksityiseltä sektorilta julkiselle! Vai miten se Tilkan tapauksessa menikään?
Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas virkkoi hastavasti ennen vaaleja, että sen, joka esitää eläkkeiden nostamista, hänen pitää samalla esittää mistä rahat.
Sailaksen puhe oli ylimielinen ja prokandistinen. Hän unohtaa tahallan, että eläkeyhtiöiden on pyrittävä kohottamaan kannattavuuttaan kaikin keinoin siinä missä muidenkin yhtiöiden. Ongelma on se, ettei eläkeyhtiöillä ole kilpailua, joten miksi rieuha olemattomilla markkinoilla, kun rahaa saa työantajilta ja palkansaajilta ja uhkikuvilla voidaan pelotella eläkkeet pieniksi.
Eläkefirmojen lausunnoista saa käsityksen, että palkansaajat ja yritykset ovat eläkeyhtiötä varten. 30 vuotta sitten eläkefirmojen vankka institutionaalinen asema oli perusteltua, mutta nykyisessä globalisaatiossa asenteiden on syytä muuttua päinvastaisiksi.
Olisi korkea aika tunnustaa, että palkansaajat ja yritykset ovat vain ulkoistaneet eläkkeistä huolehtimisen eläkefirmoille. Eläkefirmat ovat viimekädessä palkansaajien ja yritysten palkkalistoilla.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti