Kun ensimmäistä kertaa kysyin niin kohteliaasti kuin taisin
hallintopäälliköltä, mitä mieltä hän oli pyrkimyksistäni päästä yksilölliselle varhaiseläkkeelle,
hän jatkoi kynsiensä viilaamista aivan kuin ne olisivat taikjuomaa illan onnistumiselle.
Pidin sitä huonona enteenä asialleni. – Kohta sinun virka saatetaan lakkautta
samassa rytäkässä, kuin koko osastosi ajetaan alas. Silloin pääset lakkautuspalkalle,
hän tokaisi.
Minua ei huvittanut yhtään päällikön sanat, vaikka hän oli
sanojensa välillä lopettanut kynsiensä kohentamisen. - Ei sitä tiedä kukaan
varmaan, toteutetaanko nämä operaatiot tämän hallituksen aikana, änkesin
vastaan.
Epäluuloni laihaa päällikköä kohtaan vain lisääntyi, kun hän
sanoi ajatelleensa siirtyä itse saman kaltaiselle eläkkeelle huonon vatsansa
takia. Päällikön jatkaessa viilailujaan hänen kasvoistaan huomasi parhaiten,
kuinka kelvottomana hän piti aikaan saannoksiani.
Asetettuaan kynsiviilan huolellisesti kullattuun koteloon
hän virkkoi. – Minulla ei ole nyt aikaa hoitaa asiaasi. Lähden kahdeksi
kolmeksi kuukaudeksi Kiinaan Suomen edustajana edistämään maan
ihmisoikeuskysymyksiä. Tämän sanoessaa kuin loitsun, hän katseli jäykällä
kunnioituksella Kiinan hallitukselta saamaansa viiriä maan eteen tekemästään
työstä.
Päällikön mielipiteet kuultuani levottomuus piirsi yhä
syvempiä vakoja sisimpääni. Poistuin sivuilleni vilkuilematta suuresta kiiltävästä huoneesta.
Kommentit
Lähetä kommentti