Päästessäni käräjäoikeudesta ja Kakolanmäestä
jotenkuten eroon keskityin kotona kirjahankkeeseeni. Kirjan nimeksi olin keksinyt
”Neljäs Aalto”. Se ei lopulta ollut kovin nerokas innovaatio, sillä myöhemmin huomasin
neljänsiä aaltoja olevan useita. Olin jo päässyt niin pitkälle, että muodostin Russellin
ehdottamaa maailman hallitusta ja laadin globaaleja moraalisääntöjä luonnon tuhoamisen
estämiseksi. Ajattelutyöni keskeytyi pahasti, kun Herttoniemen sairaalasta naisääni
soitti kysyen, olenko Pekka Huttunen ja onko isäni nimi Kim Huttunen. Vastatessani
myöntävästi nainen sanoi isäni makaavan siellä ja kehotti tulemaan sairaalaan mahdollisimman
pian. Sanoessani, että minulla oli sisko, nainen tiuskaisi: ”Niinhän ne kaikki miehet
sanovat.”
Kokouksen jälkeen Pekka leikkisään sävyyn luovutti työhuoneensa käyttööni sihteerinsä Pirkko Piiraisen nyökätessä vieressään ja sanoi siirtyneensä jo työskentelemään käytävän toiselle puolelle omaan projektityöhönsä. Hallinnon kehittämisen ministerivalionkunnan asiantuntijajäsenyys oli yksi tärkeimmistä tehtävistäni. Sirpa Kekkonen, jolla oli huone samalla käytävällä, toimi valiokunnan sihteerinä. Miettiessäni, mihin ripustan anopilta saamani taulun, Pirkko tuli viereeni kummallisen näköisenä seisten ääneti pitkään tauluani tarkkaillen. Seinässä oli valmis jykevä ruuvi kuin tehty taululleni, joka oli aina kulkenut mukanani vaihtaessani työhuonetta. Pirkko kävi välillä omassa huoneessaan ja tuli uudestaan seuraamaan tauluprojektiani tuijottaen ääneti vankkaa ruuvia kuin hämärän haamua. Jätin tukevakehyksisen taulun nojaamaan seinää vasten ja ryhdyn järjestelemään papereitani. Parin viikon päästä Pirkko varovaisin sanakääntein kertoi jonkin arvokkaan taulun kadonneen huoneestani j...
Kommentit
Lähetä kommentti