Yhdellä yhteiskunnan sektorilla on vallinnut harvinaisen pitkään linnarauha. Rauhaksi sitä voi kutsua, sillä vaikka hallinnon laitamaiden nuotioista kipinöitä sinkoilee reformien aikaansaamiseksi. Sääntelyn purkamisesta kukaan ei nyt puhu halaistua sanaa. Hiljaiseloa kuvaa Piia-Noora Kauppi Ylen aamu-tv:ssä ajat sitten esittämä lyhyt saarna. ”Uutta sääntelyä tulee jatkuvasti. ”Enää ei ehdi muuta, kuin neuvotella juristien kanssa, miten niiden kansaa menetellään”.
Hiljaiselon tekee ymmärrettäväksi se, että sääntelyn ja normien purkaminen radikaalisti on osoittautunut mahdottomaksi, vaikka se on ollut politikkojen agendalla yhtenä keinona tehostaa julkista hallintoa ja parantaa yritystoiminnan edellytyksiä. Tätä debattia on käyty OECD-maissa vilkkaasti jo 1980-luvulla alkaen.
Se, joka käy ensimmäistä kertaa sääntelyn kimppuun, ei kuitenkaan arvaa, kuinka kivikova vastustaja on edessä. Ensin se näyttää pehmeältä villalta, johon käsi uppoaa helposti, mutta kerros kerrokselta sisältä paljastuu uusia takkuja ja kivensirpaleita, jotka lopulta pistävät keritsijöiden sormet verille
Ongelma on siinä, että onnistuakseen reformaattoreiden on käytävä ainakin sadan normin kimppuun saman aikaisesti. Se jo hallintoteknisesti vaatii noin 500 henkilötyövuotta. Kova satsaus, jonka järkevyys pitää tarkoin punnita.
Sen jälkeenkin on epäselvää, missä määrin kansakunnan kokonaistuotanto lisääntyy. Vaarana on, että siirretään kustannuksia ja etuja toisilta ryhmiltä toisille kokonaistuotannon kasvamatta. Siis pelkää uustulonjakoa. Ääritapauksessa voi käydä niin, että sääntelyn purkaminen avaa ovat keinotteluun tai jopa rikolliseen toimintaan. Pahimmassa tapauksessa ronski sääntelyn purkaminen puhkaisee yhteiskunnan tohjoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti