Jokaisen vähään aikansa seuraava näkee, mikä Venäjän tilaanne on. Sota on kuilun partaalla. Valtion varat huippenevat, polttoaina on kortilla tai i pitkien jojojen takana, ihmisiä katoilee ja putoilee. ihme ja kumma tavallinen venäläinen ei ole vielä alkanut etsimään sotakirvestään. Tämä saattaa johtua tavallisesta venäläisslaavilaisesta luoteesta.
Nuorena alle
kolmikymppisenä opiskelija vietin aikaan paljon opiskelija piireissä, joissa oi
useita kirjallisuutta opiskelevia. Sitä ennen 15 - 16 vuotiaana silloisessa asuinpaikassa
minulla oli mahdollisuus lukea venäläisiä klassikoita. En osaa sana, mikä minua
silloin niissä viehätti. Luin kaikki käsiini saamani klassikot. Eräs sukulaisen
silloin väitti, etten saa luettua läpi Tolstoin Sotaa ja Rauhaa. helposti
upposi.
Näistä ajoista
asti minulle on kasvanut jonkinlainen pakotettu ajatus pääni sisääni, että venäläisen
luonteesta. Se on hyvin inhimillinen, herkkä ja vieraanvarainen. Hän myös
kuunteleva ja kekseliäs tarjoamaan ei aina omaa vaan muiden apua. Hän myös tiedostaa maansa suuruuden, muttei suostu
muistelmaan orjuuden aikaa. Stalinia hän arvostaa suuren isänmallisen sodan
voittajana. Sortokauden hän unohtaa.
Aito venäläisiä ajatellessa nousee mieleen utuiset
kohtaukset ruhtinaiden pidoista, joihin saavuttiin hevostroikilla kievareissa
välillä yöpyen. Erityisesti minulle on syöpynyt tajuntaa Dostojevskin Karamazovin
veljekset Dimitri, Ivan ja Aleksi, joka ryhtyi papiksi.
Kommentit
Lähetä kommentti