Kun muutimme nykyiseen taloomme, talon myyjä esitteli aidon innostuneesti pientä puun taimenta. Se oli kuulemma vuorijalava, muttei herättänyt ihailuamme ajatuksemme leijuessa uuden asuntomme lumoissa. Vuosikauden vuorijalavamme jatkoi vain jökötystään heittäen vihaisesti syksyisin vähäiset lehtensä pihanurmelle. Suurimman osan vapa-ajastaan vuorijalavaemme sai toimia lastemme kiipeily puuna saaden siitä iskuja oksiinsa ja latvaansa niin, että kaarnan ja oksan palaset lentelivät omalle ja naapurin puolelle. Kyyti oli kylmää.
Kului vuosi
ja toinenkin. Elo pihalla rauhoittui, ja jalavamme muutti kärtyiseksi. Se aivan kuin uhallaan kasvatti valtavan
lehdistön. Siinä oli sitten joka syksyinen suursiivous saada piha jotenkuten
säälliseen asuun naapureiden joskus ihmetellessä miksemme siivoa lehtiä pois.
Kului taas
vuosia. Jalavamme oli selvästi päättänyt
hyväksyä meidät kavereikseen, ja samaan tahtiin kasvatti olemustaan niin
muhkeaksi, että koko itäinen taivas peittyi sen varjoon. Tällöin tajusimme, että sen on meidän
ystävämme.
Kommentit
Lähetä kommentti