2824. Hän on kaikkensa antanut, muttei oikeastaan antanut mitään

Katselin eilen illalla Jari Tervon vetämän Kylmän Sodan Suomi sarjan kokonaan. Kausi kesti jatkosodan rauhasta Gorbatshovin valtaan nousuun saakka, siis 1944 -1990. Kansakoululaisena 1940-1954 koin muiden luokkaverieni tapaan Neuvostoliiton etäisenä meistä jossain kaukana toimivana pahan järkäleenä. Eräiden luokkatoverieni vanhemmat pitivät Stalinia hyvänä ihmisenä, joka takasi ruoan riittävyyden itäisessä naapurimaassamme. Muutamat heitä säännöllisin väliajoin olivat muuttamassa Neuvostoliittoon, mutta lopulta päätyivät Karihaaran tehtaalle Kemiin lautojen taaplaajiksi.

Tehdas avusti työläisiään omakotitalojensa rakentamisessa Karihaaraan. Käydessäni heillä äitini kanssa kylässä ihmettelin, miten hienoissa taloissa he asuivat. Vesi tuli ja meni ja huoneet olivat lämpimiä, mitä ne eivät suinkaan olleet vanhoissa maalaistaloissa, jossa rotat pitivät yöllisiä pitojaan.

Ollessani armeijassa komppaniani hälytettiin toimintavalmiuteen Kuuban ohjuskriisin aikaan lokakuun lopulla 1962.  Koko kylmän sodan kausi oli aikaa seuraaville jonkinlaisen filmin katsomista, jossa itse oli mukana. Yöpakkaset, Kekkosen palmuun kiipeämiset ja hiihtoretket päämies edellä samoin kuin kalastuksessakin. Lääkärin mukaan Kekkosen terveys 70 vuotiaana vastasi terveen nelikymppisen terveen miehen kuntoa.

Kekkosen ja Nikita Hrustsovin karhukaatoretket juomalauluineen reunustivat kuvaa Neuvostotoliitosta. Eihän tällaista voi pelätä, ajateltiin laajalti ja lapsellisesti. Sodan käyneet puivat kuitenkin nyrkkiä. Niillä, joiden isä oli talvi-, tai jatkosodassa kaatunut, ei herunut ystävällistä sanaa Neuvostoliito kohtaan. Ne olivat ryssiä, vaikka voissa paistaisi. Tätini ja serkkuni kirosivat kaikki Neuvostoliiton kasalaiset laskien pilaa heidän tuotteillaan. Tädilläni oli vertailukohtana Yhdysvallat, jossa hän oli syntynyt ja viettänyt osan lapsuudestaan. Myöhemmin serkullani suomalisten veturien tarkastajana oli vertailukohteina neuvostoliittolaiset veturit. ”Niiden ulkopellit olivat tehtaan jäljiltä kuhmuraisia kuin peruna pelto” oli hänen vakioherjansa.

Opiskeluaikanani 1960- ja 1970-lukujen vaiheessa jotkut porukat yrittivät vallata myös Helsingin yliopiston. Silloin minulle sattui hauska tapaus. Mennessäni hakemaan matematiikan professori Lehdolta merkintää opintokirjaani ja koputettuani oveen mies näytti pelokkaalta. Hänellä oli käsivarret pöydällä valmiin ikään kuin valmiina vetämään kaikki paperit pöydältä lattialle. Kun kohteliaan tervehtimisen jälkeen ojensin hänelle opintokirjani hyväksymismerkinnän saamiseksi todennäköisyys laskennan luentosarjan suorittamisesta, mies rauhoittui. Mies rentoutui kokonaan kertoessani, että kannatta käytää hissiä, koska opiskelijoita makoilee portaakoissa. Professori antoi tiesoitani kaupanpäälliseksi hyvän arvosan kerrottuani, että kerroksissa vallitsee rauha ja nujakoita ei näy.