Viime vuosisadalla Eurooppa oli nyt suurelta yleisöltä jo unohtuneita diktaattoreita pullollaan. Stalin kuoli 1952 unohdettuna sairautensa kanssa yksin lattialle valuneeseen virtsalätäkköönsä. Ei kovin sankarilista. Kukan eri uskaltanut tulla päivä kausiin katomaan, missä johtaja viipyi, sillä ensi katsojaa saattoi uhata hirttotuomio. Mussolini hirtettiin Rooman torille, vaikka Hitler oli jo miehen kerran pelastanut iskujoukolla vuorilinnakkeesta. Romanian Nicolae Ceausescu luuli 1989 vilkuttavansa parvekkeelta hurraavalle yleisölle, kunnes tajusi edessään vellovan väkijoukon vaativan hänen eroaan. Suora tv-lähetys kuvasi, kuinka hän joutui ammutuksi kadulle ennen pakoaan helikopterilla tuntemattomaan paikkaan. Hitlerin kohtalona hulluuden lisäksi oli omakätinen pistoolin laukaus kalloon. Toisen maailman sodan aloittanutta Japanin Hiroshitta ei jumalana teloitettu, vaan hän sai pitää arvonsa ja päänsä. Ehkä kaikkein neuvokkain oman etunsa ja henkensä puolustaja oli Espanjan diktaattori Franco, joka murhautettuaan miljoonia kansallisia ja vielä vallasta luovuttuaankin sai elää ylhäistä elämää. Ehkä tähän oli syynä Yhdysvalloille luvatut ja luovutetut lentotukikohteet Lounais- Espanjassa. Saman tyylinen, mutta pienempi kaliiberinen herra diktaattori Salazar, joka vaikutti viereisessä Portugalissa ja hän sai myös pitää henkensä. Enver Hoxha hallitsi Albaniaa kuolemaansa vuoteen 1985 saakka kaunis puoliso Nexhmije rinnallaan.
Jos joku näistä tyypeistä vaikuttavin pitäisi
mainita, hän voisi olla Mussolini, sillä hän toi kadulle musta paidat, joiden
innoittaman Hitler ryyditti SA miesten katuväkivallan ryöstelyksi ja myöhemmin fanaattiseksi
koko Eurooppa järkyttäväksi aatteeksi.
Nyt meidän itäpuolella vaikuttaa diktaattori, jonka päivät ovat luetut kuten muillakin aikansa yksinvaltiailla.
Kaikkein ihannoiduin diktaattori oli kuinekin
Charles Chaplinin elokuva Diktaattori.
Kommentit
Lähetä kommentti