Eilen oli Li Andersonin vuoro esiintyä Ylen kuntavaalitentti ohjelmassa. Hänen ja Marin puheet erosivat, kuin yö ja päivä toisistaan.
Li on varmaankin perinyt isältään levollisesti kätketyssä hymyssä soljuvan puhetavan. Se ei ole hyökkäävää ja pinnisteltyä retoriikkaa eikä ulkoa opeteltua puhetapaa, vaan siinä on seitin ohutta hyvää tekevää sanojen hapuilua, mikä kääntyy sanojen muodostamisen loppukaarteessa melkein nauravaksi puheilmaisuksi. Tämä on hänelle hyve. Hänen kasvojensa ilme säilyy koko ajan rentona kehon kielen ollessa vapaana kahleistaan, kuin sanoen, tämä ei ole vaikeaa, minä vain puhun. Jos tenttaajat esittävät ristiriidan hänen aiempien puheidensa tai puolueohjelman välillä, hän ei juuri hetkahda, vaan selittää luontevasti, kuin puron virta eron johtuvan väärinkäsityksistä tai muuttuneista olosuhteista. Jos Andersson ei ole itsevarma, hän kuitenkin esiintyy itsevarmoin ottein. Ja se politiikassa riittää.
Marin esiintyy itsevarmasti ja hänen puhetyylinsä vain vahvistaa sitä. Siis itsevarmuus ensin ja sitten puhe. Hänellä on varma ja vetävä ilmaisutapa. Marinin toimiminen Tampereen valtuuston puheenjohtajana on koulinut hänestä puhujan, joka panee päässään koko aiotun puhesanomansa järjestykseen, joka hänen sen lausuessaan on kuin laskutoimitus. Se etenee olettamuksesta lopputulokseen ilman katkoksia ja takeltelua.
Tarmo Manni vainaa olisi kyllä pystynyt saman kaltaiseen sanojen juoksutukseen, mutta se olisi ollut vain sanoja vailla päämäärää ja sisältöä sekä lisukkeena olisi kuultu Munkkinimen Alkon jonossa näyttelijän reheviä letkauksia.
Kommentit
Lähetä kommentti