Henkilöjohtamisen tuskat alkoivat vähitellen jomottaa päässäni. Ministeriössä
yksikkönäni ei tarvinnut johtaa. Se kulki kuin juna raiteillaan, jota rutiinit
veivät eteenpäin.
Aiemmin muissa virastoissa minulla
ei ollut alaisia, vaan piti vain hoidella asioita. Nyt piti toimia suurissa ja
pienissä asioissa esimiehenä. Hyvänä puolena oli kontaktipintojen laajeneminen
virastoihin kunkin työntekijän toimiessa konsulttiyrityksemme markkinoijana ja
puolestapuhujana.
Nyt oli toisin. Pakostakin jouduin
portinvartijarooliin arvioimaan, kuka olisi sopivin hoitamaan mitäkin toimeksiantoa. Se, että ryhmässä oli erilaisia henkilöitä, jotka poikkesivat
tiedoiltaan ja taidoiltaan tosistaan, ei ollut mikään ratkaiseva puute, sillä
heille löytyi erilaisia rooleja ryhmässä. Toiset olivat hyviä
taustaselvittelijöitä, toiset koulutuksen järjestäjiä, toiset työparin toisena
osapuolena, toiset raportoijia ja toiset hyviä nopeasti muuttuvissa
konsultointitilanteissa.
Tietyn tason eheyden ylläpitäminen ja
tiedonkulku vaativat jatkuvaa ponnistelua. Maanantaipalaveri ei riittänyt
tähän. Järjestimme työnohjauskokoukset alan
ammattilaisen johdolla kerran viikossa työajan päättyessä.
Ennen kaikkea
tupajumppa, kuten ohjelmaa kutsuimme, muodostui monelle vapauttavaksi uusia
lähteitä avaavaksi prosessiksi. Se antoi konsultointiin uusia työkaluja ja
opetti meitä tuntemaan paremmin toisemme lisäten luottamusta välillämme. Näin
ainakin uskottelin itselleni. Sen kallista hintaa ei
moittinut kukaan.
Konsultin muistelmat, Pekka Huttunen,
2012
Kommentit
Lähetä kommentti