Eikö nyt ole köyhyyttä ja kurjistumista? Kyllä vaan. Ei tarvitse mennä kuin 50-luvulle, jolloin yhteiskunta oli vielä jyrkästi jakautunut huono-osaisiin ja niihin, joilla oli jokapäiväinen leipä turvattu. Jaon jakolinjan muodostivat tilalliset ja ei tilalliset.
Maatilojen lapset olivat tukevan hyvin puettuja ja kansakouluruokailussa lisävarusteina heillä oli omat eväät. Työläisten, maatyöläisten, metsätyömiesten, sekatyöläisten ja joutomiesten ja –naisten lapset söivät halukkaasti kouluruoan ja talollisten lasten tähteet. Vaatteet olivat joko liian pienet tai suuret ja kuluneet. Se näkyi kauas.
Opettajat antoivat näkyä ja kuulua, kuka oli mistäkin kotoisin. Köyhien sotaleskien lasten tilannetta vieläkin heikommassa asemassa olivat kiertolaisten lapset. Kiertolaiset olivat NL:lle luovutetuilta alueilta tulleiden tilattomia. Kunta pyrki heitä sijoittaman vahoiksi tulleisiin hylättyihin ränsistyneisiin asumuksiin.
Toisaalta tilalliset tarjosivat lähinnä vaistovaraisesti apua ruokkimalla ja majoittamalla säännöllisen tilapäisesti nimikko kiertolaisvanhuksia ja lähistön köyhiä mökkiläisiä, leipä kainaloon silloin tällöin.
Lähes ainut ulospääsy köyhyydestä oli koulutus. Se onnistui silloin tällöin mökin lapselle ja kun onnistumisia yliopistojärjestelmän laajentuessa tuli lisää, siitä tuli yhä useammalle taikarata maailmalle. Peruskoulu oli toinen ratkaiseva tekijä maailmalle.
1960-1980 lukujen sosiaalipolitiikka tasasi mahdollisuuksia ja elintasoeroja ennen kaikkea alemmissa ryhmissä. Tämä oli demari- ja keskustaveroisten hallitusten aikaansaamaa.
1980-luvun lopulla alkaneen uusliberalistisen yhteiskuntapolitiikan seurauksena valtion ja kuntien tehtäviä yhtiöitettiin ja yksityistettiin ja sosiaalisia tukia leikattiin. Tämä ei sinänsä saanut aikaan muutoksia kansan jakautumisessa eri yhteiskuntaluokkiin.
Sen sijaan tuloerot ja sosiaalisen kierron kasautuminen kahteen keskiöön, 50 luvun köyhyydestä poiketen, oli ratkaiseva tekijä luokkaerojen kasvuun. Ensimmäinen keskiö oli viidennen ja kolmannen luokan välissä. Eli tämä kierto rajoittui alempiin luokkiin. Toinen keskiö oli kahden ylimmän luokan välillä, eli rikkaista voi tulla hyvin rikkaita. Ero ensimmäisen ja toisen keskiön välillä oli, että ensimmäisessä ihmiset putoilivat ylös ja alas kuitenkin enimmäkseen alas suhteellisessa elintasossa, toisessa vain ylös.
Luokkaerojen kasvu ei tietenkään tapahtunut itsestään, vaan uusliberalismin aatteen julkistuksella ja teoilla ”kukin vastaa itse itsestään” ja uusliberalististen hallitusten budjettileikkauksilla ja rikkaiden suosimisella (yritystuet, apteekkilaitos, osakasrekisteri jne).
Nyt meillä on maa, jossa ylemmän luokan ihmiset korostetusti tunnistavat itsensä yläluokaksi ja noudattavat sen tapoja eivätkä ole tekemisissä ihmisen kanssa, jotka he katsovat olevan alemmalla tasolla. Luokkaerot eivät poistu sillä, että hyvin toimeentuleva bisnesihminen sanoo heidän hirviporukkaansa kuuluvan kaikenlaisia ihmisiä. Niinpä niin.
Nyt ollaan taas 50-luvun tilanteessa, kun köyhiin kohdistuvat budjettileikkaukset astuvat voimaan.
Opettajat antoivat näkyä ja kuulua, kuka oli mistäkin kotoisin. Köyhien sotaleskien lasten tilannetta vieläkin heikommassa asemassa olivat kiertolaisten lapset. Kiertolaiset olivat NL:lle luovutetuilta alueilta tulleiden tilattomia. Kunta pyrki heitä sijoittaman vahoiksi tulleisiin hylättyihin ränsistyneisiin asumuksiin.
Toisaalta tilalliset tarjosivat lähinnä vaistovaraisesti apua ruokkimalla ja majoittamalla säännöllisen tilapäisesti nimikko kiertolaisvanhuksia ja lähistön köyhiä mökkiläisiä, leipä kainaloon silloin tällöin.
Lähes ainut ulospääsy köyhyydestä oli koulutus. Se onnistui silloin tällöin mökin lapselle ja kun onnistumisia yliopistojärjestelmän laajentuessa tuli lisää, siitä tuli yhä useammalle taikarata maailmalle. Peruskoulu oli toinen ratkaiseva tekijä maailmalle.
1960-1980 lukujen sosiaalipolitiikka tasasi mahdollisuuksia ja elintasoeroja ennen kaikkea alemmissa ryhmissä. Tämä oli demari- ja keskustaveroisten hallitusten aikaansaamaa.
1980-luvun lopulla alkaneen uusliberalistisen yhteiskuntapolitiikan seurauksena valtion ja kuntien tehtäviä yhtiöitettiin ja yksityistettiin ja sosiaalisia tukia leikattiin. Tämä ei sinänsä saanut aikaan muutoksia kansan jakautumisessa eri yhteiskuntaluokkiin.
Sen sijaan tuloerot ja sosiaalisen kierron kasautuminen kahteen keskiöön, 50 luvun köyhyydestä poiketen, oli ratkaiseva tekijä luokkaerojen kasvuun. Ensimmäinen keskiö oli viidennen ja kolmannen luokan välissä. Eli tämä kierto rajoittui alempiin luokkiin. Toinen keskiö oli kahden ylimmän luokan välillä, eli rikkaista voi tulla hyvin rikkaita. Ero ensimmäisen ja toisen keskiön välillä oli, että ensimmäisessä ihmiset putoilivat ylös ja alas kuitenkin enimmäkseen alas suhteellisessa elintasossa, toisessa vain ylös.
Luokkaerojen kasvu ei tietenkään tapahtunut itsestään, vaan uusliberalismin aatteen julkistuksella ja teoilla ”kukin vastaa itse itsestään” ja uusliberalististen hallitusten budjettileikkauksilla ja rikkaiden suosimisella (yritystuet, apteekkilaitos, osakasrekisteri jne).
Nyt meillä on maa, jossa ylemmän luokan ihmiset korostetusti tunnistavat itsensä yläluokaksi ja noudattavat sen tapoja eivätkä ole tekemisissä ihmisen kanssa, jotka he katsovat olevan alemmalla tasolla. Luokkaerot eivät poistu sillä, että hyvin toimeentuleva bisnesihminen sanoo heidän hirviporukkaansa kuuluvan kaikenlaisia ihmisiä. Niinpä niin.
Nyt ollaan taas 50-luvun tilanteessa, kun köyhiin kohdistuvat budjettileikkaukset astuvat voimaan.
Kommentit
Lähetä kommentti