Valtion ja kuntien yksiköt olivat pitkään monopoliasemassa kukin omalla tontillaan. Tämän luonnollisena seurauksena uusi johto kukin vuorollaan omaksui monopoliasemasta kumpuavat johtamistavat, -menetelmät, -tyylit ja -arvot. Niistä tuli julkishohtamisen yhteisiä piirteitä ja lopuksi yhteistä perinnettä ja perintöä.
1980-luvun lopulta lähtien valtio ja kunnat ovat alkaneet siirtyä konsernijohtamismallin ja yhtiöittämisen hyödyntämiseen sekä tulosjohtamiseen. Niissä on esiintynyt erilaisia ongelmia kuten kustannustietämättömyys, tulosvaatimusten epämääräisyys ja palkitsemisen ja sanktioiden sekä valvonnan puutteet, mutta yleisilmeenä on ollut onnistuminen. Myöhemmin tuottavuuden nostaminen näkyi ja näkyy karuimmillaan henkilömäärien rajuina vähennyksiä ja menojen summittaisina leikkauksina.
Tässä muutoksessa johtajien on ollut pakko muuttaa johtamistapaansa ja välineistöään tuloshakuiseksi. Toiset ovat onnistuneet ja vähemmän onnistuneita on siirretty sivuun. 2000-luvulla on ainakin oltu ymmärtävinään, että julkinen johtaminen ei voi poiketa kovin paljon siitä, mitä kansalaiset odottavat julkishallinnolta ja sen johtajilta ja että sillä on paljon yhteisiä elementtejä yritysjohtamisen kanssa. Aiemmin vähimmäisvaatimuksena oli se, että johtajat roikkuivat joten kuten muutoksessa mukana.
Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että paljon on onnistujia kuten verohallinto, tulli, patentti- ja rekisterihallitus, maanmittauslaitos, jne. Kakki nämä ovat ensisijaisesti lähteneet asiakkaiden tarpeista eli yhteiskunnan muutoksista.
Tässä viitekehyksessä urheilujohtaminen on pahimpia epäonnistujia. Syytä tästä ei voi asettaa yksinomaan Olympiakomitean kahdelle ylimmälle johtajalle. Ikävä kyllä vastuu epäonnistumisesta on kuitenkin myös heillä. Viikonvaihteen Hiihdon Maailman Cup oli Suomelle epäonnistuminen.
Nykyinen Olympiakomitean puheenjohtaja on toiminut lähes koko uransa yritysjohtajana. On selvää, että yrityselämän johtamisen välineet eivät sovellu yksi yhteen urheilun valtakunnalliseen johtamiseen, vaan urheilu ja sen eri tasojen johtaminen vaativat kullekin tasolle ja tulosyksikköön muovatut johtamisvälineet ja johtamistyylit. Tämä on erittäin haastavaa. Yksittäisiä onnistujia on esimerkiksi taitoluistelun hiottu menestymisen konsepti. Näyttää kuitenkin siltä, että Suomi on kokonaisuudessaan liian pieni maa löytämään henkilön Olympiakomitean päteväksi johtajaksi.
Nyt kun tilanne kehittynyt siihen pisteeseen, että henkilöt ovat menettäneet uskottavuutensa, jatkolle on heikot mahdollisuudet. Hyvinä verbalikkoina aiemmin on kyetty vuosi kymmeniä luomaan kuvaa, että kohta (myöhemmin) tapahtuu, mutta tällä välin muu maailma on ajanut ohi. Se on ajanut niin rajusti ohi, ettei urheilun monopoliasemakaan tarjoa suojaa. Yhä laajemmalla rintamalla kysytään, miksi valtion pitää tukea huippu-urheilua. Tosi asia on, että huippu-urheilulla ei mitään merkitystä Suomen imagolle, joka lisäisi maan elinvoimaisuutta. Se on hukkaan heitettyä rahaa. Jos sponsorit rahoittavat, valtio voi vähän tukea. Nyt on päinvastoin.
Isännättömän rahan käyttöä tulee erityisesti valvoa. Tämäkin on urheilun ylätasolla päinvastoin. Loukkaannutaan ja suhtaudutaan ylimielisesti tarkastusraportteihin. Kuvaavaa on että kun paikallinen revisio pyytää ministeriltä lisäselvitystä matkalaskuun, hän nöyrästi tuo selvityksen. Tämä kuuluu nykyhallinnon arkeen. Tietysti poikkeuksia on, mutta onneksi nyt ylimielisyyttä enää hyvin harvoin.
Kommentit
Lähetä kommentti